Lätkätoimittajan elämä

Krakat kaulassa

2011-12-07T17:24:00.001-08:00

Viimeisenä iltana ennen Vancouverin lennolle lähtöä elokuussa kirjoitin blogiani, kirjoitin unelmista ja tavoitteista, ja siitä mihin olin lähdössä.

Istuin omassa vanhassa huoneessani, jonka sisareni oli sittemmin perinyt. Hän oli lähtenyt omalle seikkailuretkelleen Nebraskaan muutamaa viikkoa aikaisemmin.

Keittiössä istui äitini, jolle esikoisen lähteminen maailmalle oli tietysti kova paikka. Jossain kohtaa hän katsoi laukkujani, jotka notkuivat eteisessä odottamassa loppuja sisältöjään ja sulkemista.

»Tarvitsetko sä oikeasti tällaisen määrän paitoja ja kravatteja?»

Kyllä tarvitsen.

Minut tuntevat tietävät, että olen jo pidemmän aikaa pitänyt liigapeleissä vähintään kollegani tukholmalaisten kansallispuvuksi nimittämää farkut, kauluspaita, irtotakki, nahkakengät-yhdistelmää. Aika usein kaulassa on ollut myös kraka.

Kyse on siitä, että tykkään käyttää pukuja, kravattia ja ns. katsoa perään mitä pistän päälleni. Mutta kyse on myös pelin kunnioittamisesta. Siitä, että pelipäivä on juhlapäivä. Ja peliin, oli se sitten vaikka se tuikitavallinen marraskuun JYP-SaiPa, pitää suhtautua sen vaatimalla arvokkuudella.

Tällä mantereella kyseisen tyyppinen pukeutuminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Nyt baseballin pääsarjaan MLB:iin on tulossa dress code, pukeutumissäännöstö medialle.

NHL-toimittajat naureskelevat tällaiselle säännölle, koska kiekkoväelle asiallinen pukeutuminen on itsestäänselvyys. Joku voi olla neuleessa ja kauluspaidassa, joku voi olla pikkutakissa ja kauluspaidassa, joku on puku päällä, joku jättää takin irti ja pitää kauluspaitaa ja suoria housuja. Yhtä kaikki, täällä ei kukaan kulje verkkareissa peleissä.

Joku voisi tietysti kysyä, että mitä sillä on väliä?

Kyllä sillä vaan on. NHL:n työehtosopimus vaatii pelaajilta pukujen käyttämistä hallille tullessa ja matkustettaessa. Heidän odotetaan suhtautuvan asiaan vakavasti.

Joten suhtautuvatko he vakavasti toimittajaan, joka tulee peleihin verkkarit päällä? Tuskin.

Jos pelaajilta pitää vaatia pukeutumista ja asiallista käytöstä, niin ei ole liikaa vaadittu, että samaa vaaditaan myös medialta.

Ehkä jonain päivänä...

2011-11-14T22:17:00.001-08:00

Ehkä jonain päivänä Suomessa aateloidaan kiekkoleijonia niin, että aatelointitilaisuus näytetään televisiosta, suorana lähetyksenä, koko maassa.

Ehkä jonain päivänä Suomessa ylipäätään järjestetään aatelointitilaisuus, jossa aateloitavat legendat saavat puhua, ottaa vastaan kunnianosoituksena ja herkistyä, jos ovat herkistyäkseen.

Ehkä jonain päivänä Suomessa jääkiekkoleijonaksi aateloiminen on niin kova juttu, että se saa kaiken voittaneen ja kaiken kokeneenkin pelaajan herkistymään.

Ehkä jonain päivänä Suomessa jääkiekkoleijonaksi aateloiminen on niin kova juttu, että seuraavan vuoden aatelisia spekuloidaan jo ennen kuin edellisten nimilaatat on saatu edes kiinnitettyä seinään.

Ehkä jonain päivänä Suomessa aateloidaan kiekkoleijonia niin, että heidän kunniakseen järjestetään ottelu, jossa entiset aateloidut muodostavat kunniakujan uusille leijonille ja koko yleisö osoittaa legendoille seisaaltaan kunnioitusta.

Ehkä jonain päivänä Suomessa, kun kiekkoleijonia aateloidaan, se tehdään julkisesti, ylpeänä ja vain ja ainoastaan tarkoituksena nostattaa suomalaista jääkiekkoa, arvostaa sen historiaa ja saavutuksia, eikä tehdä siitä markkinointitekoja eikä ketään valita sinne liian heppoisin perustein. Ennemmin rima liian korkealla, kuin liian matalalla.

Se tosin vaatisi sen, että joku päättävässä tahossa ymmärtäisi, että Jere Lehtisen, Janne Ojasen ja Kimmo Leinosen kaltaisia kiekkolegendoja ei tuoda markkinahumun tauolla likaiselle jäälle, ihmisten poistuttua kaljajonoon ja hätäisesti jaeta kukkapuskia.

Se vaatisi myös sen, että SM-liigan toimitusjohtaja ei kuvittele ja ruikuta yhtiönsä verkkosivuilla, että suomalaisen jääkiekkolegendojen pitäisi antaa lajille jotain takaisin uran jälkeen. Koska SM-liigan toimitusjohtajan, jos jonkun pitäisi ymmärtää, että legendat ovat kaukalossa antaneet jo tarpeeksi.

Ehkä jonain päivänä nämä toiveet toteutuvat. Se tosin vaatii sukupolven muutoksen.

Siihen asti täytyy tyytyä katsomaan Hockey Hall of Famen seremonioita. Niitä kun kelpaa katsoa uudestaankin.

Hukkaan mennyttä hommaa

2011-11-06T17:57:00.001-08:00

Aikakauslehden tekeminen on joskus yhden sortin taiteenlaji. Tänne Tyynen meren rannalle saapui postissa pari viikkoa sitten Veikkaaja, jossa henkilökuvien mestari, säätäjien kuningas, Marko Lempinen oli pyöräyttänyt henkilökuvan Laura Lepistöstä (ja Satu tehnyt visuaalisesti huikean lähtöaukeaman).

Jutussa käy myös lukijalle selväksi, että tämän tarinan piti olla kansalle nähtävillä jo viime vuonna, mutta neidin loukkaantumiskierre siirsi jutun ilmestymistä. No, kierre toki jatkuu edelleen, mutta tässä kohtaa oli sikäli luonnollinen hetki tehdä se juttu, että kierteeseen tuli ikään kuin uusi kierros uuden kauden kunniaksi.

Ihan harvinaista ei ole se, että jutut sulaa käsistä. Tapahtuu jotain, mikä saa suunnitelmat muuttumaan. Hyvä esimerkki oli vaikka viime kevään MM-kisat. Ei kukaan oikein osannut etukäteen varautua sellaiseen skenaarioon, että Suomi voittaisi maailmanmestaruuden, mutta kyllä siitä vain jutut taottiin kasaan. Osa toki himpun verran ennakkoon jo ennen finaalia. Ihan varmuuden vuoksi.

Omalle kohdalle kävi tällainen sulaminen viime viikolla, kun Rinteen Pekka meni ja paukautti nimensä jatkosopimuspaperiin.

Tuli nimittäin tuossa tannoin istuttua nauhurin kanssa erään vancouverilaisen hotellin alakerrassa ja turistua "Peksin" kanssa hänen tilanteestaan. Äijästä oli tulossa ensi kesänä ihan maailman luokan vapaa agentti.

Jutulle oli siis hyvät emmeet ja tarina tuli naputeltua kasaan varsin sujuvaan tahtiin. Kotitoimituksen tarkoitus oli pykätä ympärille pari kainaloa ja itsekin tuuppasin menemään listan niistä potentiaalisista seuroista, jotka pohjoisen pojasta voisivat olla kiinnostuneita.

Alunperin se juttu oli "piirretty" tulevan tiistain lehteen, mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun Karjala-turnaus ennakko alkoi veikkaajamaiseen tapaan paisua. Ei mitään, pistetään viikolla eteenpäin.

Noh, torstaiaamuna tätä aikaa tuli sitten tieto Rinteen jatkosopimuksesta ja se juttu meni sitten siinä kohtaa roskakoriin. Koska tätä tekstiä saattaa lukea joku alaikäinen, niin jätän taltioimatta historian lehdille sen, mitä edeltäjäni ja esimieheni tekstiviestissä luki, kun raportoin tapahtuneesta.

Onneksi tarinassa on kuitenkin hyväkin puolensa. Jos se olisi suunnitelman mukaisesti pysynyt ensi tiistain lehdessä, pojat olisivat perjantaina tulleet töihin ja tiistain lehdessä olisi ollut kuuden sivun aukko. Ei kiva.

Nyt se aukko on seuraavan viikon lehdessä. Ja tarina on roskakorissa.

Sikäli sääli, koska juttu oli ihan hyvä.

Tärkeä tiedote

2011-10-28T17:26:00.002-07:00

Keskeytämme blogin (valitettavan) hiljaisuuden tärken tiedotteen vuoksi.

"Jääkiekkoilu korkeimmalla kansallisella tasolla on sekoitus viihteen ja urheilun liiketoimintaa. Julkisuus on jääkiekkoilun elinehto – ala elää julkisuudessa ja julkisuudesta. Erotuomarit ovat osa tätä koneistoa. Sen vuoksi heidän on siedettävä myös julkista arviointia, joka voi olla joskus hyvinkin henkilökohtaista, kärjekästä ja kriittistä."

Ettäs tiedätte.

Koti

2011-10-05T21:21:00.004-07:00

En osaa sanoa muista ihmisistä, mutta ainakin meikäläisellekoti on yksi maailman keskipisteistä. Paikka, jossa ihminen saa olla mitenhuvittaa (kunhan pysyy jossain rajoissa ja normeissa).

Eikä mikä tahansa asunto tai luukku voi olla koti. Sen pitäätuntua kodilta. Siinä pitää näkyä oman käden jälki. Enkä nyt tarkoita sitä,että seinät on itse maalattu. Ennemminkin sitä, että on saanut pistäähaluamansa tavarat haluamaansa paikkaan.

Asuin aikanaan hetkellisessä ja tilapäisessä mielenhäiriössäyhden lyhyen pätkän kotimaani syrjäisessä ja etäisessä pääkaupungissa. Eihänsiitä mitään tullut, mieli teki Tampereelle, ja sinällään viihtyisä yksiöTöölössä ei oikein missään vaiheessa tuntunut kodilta. Se oli enemmänkin vainkämppä.

Olen aina kauhistellut niitä ihmisiä, jotka ovat elämänsäaikana muuttaneet ties miten monta kertaa. Eräskin hyvä ystäväni on muuttanutuseamman kerran kuin itsellään on ikävuosia mittarissa. Hulluksihan tuossatulisi.

Itsehän olin tällä kertaa siitä onnellisessa tilanteessa, ettämuuttokuorma Suomesta käsin oli varsin vaatimaton. Yksi matkalaukku ja yksilätkäkassi. Mahtuivat molemmat vielä 23 kilon laukkukohtaiseen painorajaan,joten ei tarvinnut kotimaassa euroja pulittaa kuin yhdestä ylimääräisestälaukusta.

Toinen onnekas tilanne oli sitten huonekalujen suhteen.Edeltäjältäni ostin läjän huonekaluja, mm. ruokapöydän, pari lipastoa, sohvanja työhuoneen kalusteet, niin ettei täältä käsin jäänyt ns. isoista tavaroistakuin sänky.

Kuukauden majailun jälkeen ja liitekiireiden vihdoinhellitettyä tuli rikottua ikiaikainen lupaus ja vierailtua Ikeassa, ensimmäistäkertaa elämässä. Kaikkien etukäteisvaroitusten vastaisesti visiitti oli varsinmiellyttävä.

Kaikennäköisen tilpehöörin hankinnan jälkeen asunto alkoioikeasti näyttää kodilta.

Joten kun yksi suomalaispelaaja tänään puhelimessa kysyi,miten olen kotiutunut, niin oli helppo vastata rehellisesti: ”Tosi hyvin.”

Muutoinkin kyse on varmaan vielä enemmän kuherruskuukaudestakaupungin kanssa, mutta päivääkään en ole katunut sitä, että päädyin Montrealintai Toronton sijaan tänne. Tosin Tim Horton’s-ketjun vankkumattomanakannattajana on pakko sanoa, että kyseisen kahvilaketjun heikko levinneisyystänne Tyynen valtameren rannalle on järkyttävä miinus.

Kyllä, täällä sataa usein, mutta syysihmistä se ei juurikaanhaittaa. Ja ehkä tämä ei ole sitä aidointa Kanadaa, jääkiekon sydänmaata, jossajokaisen itseään kunnioittavan kirjeenvaihtajan pitäisi asua ja muidenkinskribenttien vähintään vierailla, mutta kyllä täälläkin jääkiekko viejatkuvasti huomion kaikelta muulta.

Ja meikäläisen kaltaiselle parantumattomalle kulinaristilletämä kaupunki on taivas.

Kaiken kaikkiaan, on suht helppo uskoa, miksi Vancouver onniin monesti valittu maailman parhaimmaksi paikaksi asua. Vielä kun täälläolisi edes kourallinen parhaista suomalaisista kavereista ja ystävistä, niinkaupunki olisi täydellinen.

Mutta huolimatta parhaiden kavereiden puutteesta ja siitä, että todellakin olemme kaupungin kanssa vasta suhteemme alkutaipaleella, uskallan silti sanoatätä kaupunkia kodiksi. Siis Tampereen ohella. Ja se on jo paljon.

Sanomisen pakko

2011-09-30T13:50:00.001-07:00

Hyvä ystäväni ja kotimaisen blogosfäärin kärkijätkiin kuuluva, uuden kodin niin reaalimaailmassa kuin virtuaalisestikin löytänyt, Karhuherra on luonut hienon termin.

Sanomisen pakko.

En ihan tarkalleen tiedä miten termin kehittäjä itse asiansa ajattelee, mutta meikäläiselle se merkitsee sitä, että ei vain yksinkertaisesti voi jättää kertomatta asioita, jotka mietityttää, jotka painaa mieltä tai jotka haluaisi kansalle jakaa. Riippumatta siitä, haluaako joku niitä lukea.

Omalla työllä tai työmäärällä kehuskelu ei kuulu tyyliini, mutta sanonpahan vain, että viime aikoina on tullut laitettua ajatuksia word-tiedostoihin aikaimoisella tahdilla. Viimeisen kolmen tai neljän viikon aikana olen kirjoittanut reilut 200 000 merkkiä tekstiä. Ainakin kirjoitustyöläiset tietävät, että siinä on melkoinen määrä tekstiä.

Pari kertaa tuli jumi, sitä jäi vain tuijottamaan näyttöä, kun tekstiä ei tullut. Kirjoitustyöläiset tietävät, että näin voi joskus käydä. Mutta kunnialla siitä selvittiin.

Urakkaa jälkikäteen pohtiessa toivoo, ettei kenellekään työn tulosta tarkastelevalle tule mieleen, että nyt on ollut sanomisen pakko - siis negatiivisessa mielessä. Että on vain ollut pakko keinolla millä hyvänsä täyttää sivuja. Siitä nimittäin ei ole kysymys.

Enenemmänkin tässä kohtaa kyse on ollut sanomisen kunniasta. Olen edelleen liki päivittäin hämmästynyt siitä, missä olen ja mihin olen päätynyt. Pidän tätä pestiä edelleen parhaimpana ja kovimpana, mihin suomalainen jääkiekkotoimittaja voi päästä ja olen edelleen nöyränä siitä, että olen tänne päässyt.

Ja tiedän, että jos mopo lähtee keulimaan, niin koti-Suomesta tulee suht nopeasti palautetta, joka kyllä palauttaa Soliferin etupyörän tukevasti asfalttiin.

Ajoittaisista jumeista, luomisen tuskista ja "apua, se deadline on viikon päästä"-tunteista huolimatta olen työni jälkeen tyytyväinen, hippasen verran jopa ylpeä.

Tänä aamuna, kun heräsi ja napsautti kahvinkeittimen päälle, oli jotenkin tyhjä olo. Ei ollut pakko avata työhuoneen ovea, käynnistää läppäriä ja ryhtyä paukuttamaan (sivuhuomautuksena on sanottava, että meikäläisen tuntevat tietävät, että tapana on kirjaimellisesti paukuttaa, ikään kuin vanhaa Remingtonia käsittelisi).

Mitäs tässä pitäisi tehdä?

Noh, avasin television ja aloin katsella jääkiekkoa. Mitäpä sitä muutakaan. Frölunda-NY Rangers.

Parin viime viikon aikana yks sun toinen täkäläinen toimittaja on joko lehdessä, pressiboksissa tai Twitterissä tuskaillut ja ääneen valittanut harjoitusleirien pituutta ja puuduttavuutta sekä harjoituspelien turhuutta. Itse on pienessä mielessä ajoittain ollut samaa mieltä, mutta kun takaraivossa on jyskyttänyt kesken oleva urakka, on samanaikaisesti toivonut, että voisihan tämä vaihe kestää vielä viikon tai kaksi pidempään.

Nyt se on kuitenkin loppu. Urakka on valmis. Ja nyt voin olla kollegoiden kanssa samaa mieltä, drop the puck!

Työn jälki on kaikkien tarkasteltavana ensi tiistaista asti. Palautetta saa ja pitää antaa. Täällä, sosiaalisessa mediassa tai sähköpostissa. Soittaakin saa. Tarkoitus on herättää ihmisissä ahaa-elämyksiä ja tarjota uusia näkökulmia. Toivottavasti siinä onnistuttiin.

Ei tämän näin pitänyt alkaa

2011-09-07T16:43:00.001-07:00

Tiettyyn pisteeseen asti kaikkiin asioihin voi valmistautua.

Kun muuttaa toiselle puolella maailmaa, voi yrittää etsiä asuntoa valmiiksi, voi ostaa edeltäjältänsä huonekaluja ja voi suunnitella töitään valmiiksi.

En tiedä edeltäjistäni, mutta koska olin vieraillut kahden edellisen kirjeenvaihtajan luona, tiesin aika hyvin, millaista tämä työ tulisi olemaan. Osasin valmistautua siihen, että ensimmäiset viikot ovat aikamoista hulinaa suuntaan ja toiseen. Että työpäivistä tulisi pitkiä ja samaan aikaan pitäisi yrittää myös asettautua aloilleen.

Noh, liitettä on tullut jo jonkin verran väkästeltyä ja taloksi asettautuminenkin on edistynyt, sänkykin on jo tilattu.

Mutta tällaiseen urastarttiin tuskin kukaan olisi osannut varustautua. Maahantulopäivänä sain vielä armahduksen, kun tieto Wade Belakin kuolemasta tavoitti Vancouverin. En edes tarjonnut, saatikka kukaan kysynyt, että venytäänkö täältä suunnasta jutuntekoon. Lähinnä vain seurasin täkäläistä mediaa, ja ihmettelin tapahtunutta ikään kuin jatkumona sille, mitä aiemmin tänä kesänä oli tapahtunut.

Tänään sitä armoa ei sitten enää ollut. Eikä sitä oikeastaan pyydetykään.

Muutamana edellisenä yönä uni on ollut jo ihan normaalia, mutta jostain syystä tänä aamuna heräsin suorastaan kukonlaulun aikaan. Ja aivan virkeänä. Aamukahvi, ja netti auki, päivän lehdet lukuun. Normisetti siis.

No ei aivan.Maailman nopein tiedonvälityskanava Twitter rupesi nimittäin melkein heti koneen avattuani puskemaan tietoja jostain mystisestä lento-onnettomuudesta. Loput varmasti tiedättekin.

Kotitoimituksesta alkoi tulla sähköpostia, ensin kyseltiin yleisemmällä viestillä suomalaisten KHL-pelaajien numeroita ja sen jälkeen tuli pyyntö kaivaa käsiin niitä suomalaisia NHL-pelaajia, joiden entisiä pelikavereita turmassa menehtyi.

Yhdelle sanoinkin, että en ihan tähän tyyliin toivonut, että yhteydenpito täällä päässä alkaa.

Samassa kaupungissa majailevan Sami Salon kanssa jutellessa tuli kylmät väreet. Ehkä siksi, että Sami oli ensimmäinen jonka tavoitin ja jota asia henkilökohtaisesti kosketti. Ne väreet osoittivat, että tässä kyynisessä paskiaisessa on sittenkin tallella jotain inhimillistä. Tämän ammatin varjopuolia kun on se, että sitä menettää uskonsa kaikkeen hyvään.

Kollegalle koti-Suomeen ehdin jo sosiaalisen median kautta kertoa, että jostain syystä ihan niistä alkuminuuteista lähtien oli olo, että Jaroslavlin maalivahtivalmentaja Jorma Valtonen ei ole koneessa mukana. Ehkä se piti tavallaan oman ajattelun jotenkin kasassa.

Tämän tapahtuman jälkipyykkiä pestään varmaan pitkään. Enkä minä ole täältä käsin oikea ihminen sanomaan, miten itse kunkin siellä suunnalla jatkossa pitäisi toimia. Eikä se edes minulle kuulu. Sen sanon, että viisas mies Turusta kirjoittaa asian tiimoilta varsin järkevästi. Show must go on, vaikka se tässä kohtaa voi karulta tuntua.

Sitä vain jäin miettimään, että pitikö niiden kiekkojumalien koko porukan mennä koko kesäksi lomalle?

Unelmia toteuttamassa

2011-08-28T17:52:00.001-07:00

Kun olin alle kymmenvuotias, isäni ravasi työn puolesta melko usein Pohjois-Amerikassa, pääasiassa Kanadassa. Luonnollisesti tie vei aina NHL-peleihin ja aina tuomisena oli kassillinen krääsää. Yhtenä vuonna tavaraa se oli ihan kirjaimellista. Tuomisina oli yksi pelikassillinen kaikkea mahdollista, josta suurin osa meni silloisen myymälän sisustamiseen.

Jossain kohtaa pikkupojallekin syntyi halu päästä mukaan. Nähdä NHL-pelejä, päästä suureen maailmaan. Ja jossain kohtaa isä lupasi: ”kun hän lähtee seuraavan kerran, pääset mukaan.”

Juuri siinä kohtaa ne reissut sitten harvenivat. Lupaus jäi täyttämättä, mutta pojan päähän se fiksaatio jäi. Kanadaan piti päästä.

Joskus 90-luvun puolivälin jälkeen havahduin siihen tosiasiaan, että NHL-unelmaansa voi toteuttaa muutenkin kuin pelaamalla. Silloin muistan seuranneeni, että joku Vesa Rantanen asui Vancouverissa ja oli Veikkaaja-lehden NHL-kirjeenvaihtaja. Muistan sanoneeni isälleni kesämökkimme saunassa, että tuo voisi olla unelmaduuni, mutta varmasti mahdoton saavuttaa.

Jotenkin sekin ajatus jäi kuitenkin sinne kytemään. Samalla lailla kuin se jo vuosia aikaisemmin pikkupojan päässä eldoradoksi muovaantunut Kanada.

Itse asiassa jälkikäteen tuntuu aika hassulta, että aikuistumisen alkuvuodet tuli ponnisteltua kohti jotain ihan muuta uraa. Ajatus siitä, että voisi olla täyspäiväinen jääkiekkotoimittaja, tuntui aikamoiselta utopialta.

Elämä on kuitenkin vienyt siihen suuntaan, että utopia on muuttunut realismiksi. Olen jo jonkin aikaa saanut kuulua siihen etuoikeutettujen journalistien joukkoon, jonka talvikauden pääsääntöinen elanto tulee jääkiekosta. Kovalla työllä hankittu opiskelupaikka on jäänyt hyödyntämättä ja näillä näkymin jää jatkossakin hyödyntämättä. Ei minusta ole istumaan yhdeksästä viiteen pankkikonsernin toimistossa.

Istuin lauantai-iltana sen saman mökin samassa saunassa, tällä kertaa yksin, ja mietin miten paljon ja miten nopeasti on loppujenlopuksi tapahtunut. Siitä NHL-unelman ääneen lausumisesta ei ole kuin ehkä 15 vuotta, ja mahdottomasta on tulossa mahdollista.

Olin maaliskuun 11. päivä Hyvinkään ABC:llä syömässä parin kollegan kanssa, kun sain puhelun, joka muutti koko elämäni. ”Ajattelin nyt vain sanoa, että sä sitten lähdet”, kuului langan toisesta päästä.

Huomisesta tiistaista lähtien kuulun etuoikeutettujen miesten ryhmään, kun kärrään kimpsuni ja kampsuni Helsinki-Vantaalle ja suunnistan kohti Vancouveria. Pikkupoikana liki pakkomielteeksi muuttunut Kanada-vierailu on toteutunut jo vuosia sitten, omalla rahalla, mutta nyt siitä ei ole tulossa pelkkä vierailu. Se maa on kotini ainakin seuraavan vuoden ajan.

Kun pesti viime keväänä varmistui, sain itse valita asemapaikkani. Kanada oli itsestään selvä valinta ja seitsemästä NHL-kaupungista Vancouver valikoitui erinäisten syiden vuoksi nopeasti.

Veikkaajan NHL-kirjeenvaihtajuus on hienoin pesti, mitä suomalainen jääkiekkojournalisti voi saada. Työmäärä on hirveä, mutta ympäristö on jotain täysin uskomatonta. Vesa Rantasen saappaat ovat isot, mutta yritän täyttää ne parhaani mukaan.

Eräs liki kaikkia edeltäjiäni sivusta seurannut on todennut, että siinä työssä on vain yksi huono puoli. Kotiin paluun jälkeen jokainen haluaa sinne lopun elämäänsä takaisin.

Siitä en tiedä, mutta jo etukäteen uskallan sanoa, että ymmärrän miksi. Ihan vielä ei kuitenkaan ole sen murehtimisen aika. On aika tarttua töihin, ja näyttää, että olen saamani luottamuksen arvoinen.

Tämä blogi on viettänyt viime kuukaudet melkoista hiljaiseloa, syy siihen on ollut aika ilmeinen, töitä on ollut melko paljon ja päässä on päällimmäisenä kummitellut edessä odottava iso haaste. Lukijoiden laiminlyönnille on siis ollut syy.

Voi olla, että kadun tätä lupausta kauden mittaan, mutta lupaan edelleen pitää tämän blogin hengissä. En lupaa kirjoittaa joka päivä, enkä edes välttämättä joka viikko, mutta lupaan pitää sen hengissä.

Tämän blogin nimi on Lätkätoimittajan elämä. Tähän asti se on palvellut lukijoita lähinnä mielipiteideni julkaisualustana, jatkossa tämän tarkoitus on todellakin tarjota tuokiopaloja NHL-kirjeenvaihtajan elämästä. Koska puran suurimman osan jääkiekkoajatuksistani Veikkaajan ja Ilta-Sanomien sivuille sekä Ilta-Sanomien verkkoon, niin suurten näkemysten ja mielipiteiden linjaamiseen täällä tuskin riittää virtaa. Pyydän sitä anteeksi jo heti.

Toivottavasti jaksatte kuitenkin pysyä edelleen mukana.

Voittajien historiaa

2011-06-21T10:59:00.000-07:00

Urheilu eroaa monella tavalla muusta yhteiskunnasta. Sen omien sääntöjen, omien lainalaisuuksiensa ja luonteensa vuoksi.

Yhdessä asiassa urheilu on kuin mikä tahansa muukin asia tässä maailmassa. Historia on aina voittajien kertomaa.

Ja voittajat kirjoittavat yleensä onnellisia tarinoita.

Selasin tänään iltapäivällä töissä NHL:n verkkosivuja ja tajusin, että palkintogaala on huomenna. Tuntui, että aivan eilen istuin samassa avokonttorissa valmistautumassa selostamaan samaa gaalaa Nelosen maksukanavalle.

Paitsi, että se oli vuosi sitten. Tänä vuonna kanava teki viisaan päätöksen, ja jätti puhuvat päät pois lähetyksestä.

Kotimatkalla rupesin miettimään mistä tämä kiekkokausi muistetaan. Kaikki ikävät asiat olivat ikään kuin harmaata massaa. Oli Crosbyä, oli sitä sun tätä. Jotain epäselviä tuomioita SM-liigassa, mutta aina aavistuksen hämärän peitossa.

Kymmenen vuotta eteenpäin ja kukaan ei muista minä vuonna Masi Marjamäki taklasi Kamil Krepsin. Tai minä vuonna Colin Campbell lopulta antoi periksi ja luovutti kurinpitäjän nuijan seuraajalleen. Vancouverin mellakat toki varmaan muistetaan, mutta isossa kuvassa nekin katoavat aikajanalle. Kanadassa kun mellakoidaan suurin piirtein aina, kun joku Suuren Valkoisen Valtion joukkue sattuu putoamaan pudotuspeleistä.

Sen sijaan tämä kiekkokausi tullaan kotimaassa muistamaan tietysti HIFK:n paluuna lajin absoluuttiselle kotimaiselle huipulle. Se tullaan muistamaan Mikael Granlundin vuotena. Ja se tullaan tietysti muistamaan Suomen maailmanmestaruudesta.

Se tullaan muistamaan Boston Bruinsin Stanley Cupista. Mestaruudesta, joka monella tavalla on samanlainen kuin viimevuotinen Chicagon taival kannun haltijaksi, mutta yhtä monella tavalla myös täysin erilainen.

Ja vaikka maailman muuttuminen nopeutuminen sosiaalisen median myötä saa aikakäsityksen hämärtymään entuudestaan, yksi suuren turkulaisen jääkiekkopersoonan lentävä lause pitää ikuisesti paikkansa. ”Hopeemitalei mul on kenkälaatikoittai, vaan voittajat muistetaa!”

NHL:ssä historiankirjoituskin on tehty helpommaksi. Huomenna Vegasissa juhlitaan menestyjiä ja ikään kuin suljetaan yksi sivu historiankirjassa. Ja parin päivän päästä uudelle sivulle kirjoitetaan ensimmäiset rivit, kun draftissa jotkut onnelliset saavat mahdollisuuden toteuttaa unelmaansa.

Ja samalla tavalla myös meille, jotka emme ole kaukalossa, pelin keskiössä, tämä on eräänlainen päätöspiste. Joillekuille se on vain päätöspiste yhdelle kaudelle, toisille se on päätöspiste yhdelle vaiheelle elämässä. Monelle se on myös alku jollekin.

Kuka uskaltaa ennustaa mitä on tapahtunut ja missä ollaan, kun seuraavan kerran jaetaan NHL-palkintoja? En ainakaan minä.

Ehdotus

2011-05-20T08:02:00.002-07:00

Tämän idean saa vapaasti toteuttaa.

Näyttää siltä, että jokaisen mestarijoukkueen kotikaupunki tai -kunta haluaa jollain tavalla muistaa omia mestareitaan. Hienoa. Se osoittaa, miten paljon jääkiekkokulta Suomen kansaa kiinnostaa.

Mutta mitä antaa miljoonia tienaaville NHL-pelaajille? Sama raha kuin kolmosvahtina olleelle liigajumbon Niko Hoviselle?

Ja kuntatalouden nykytilassa, onko kaikilla kunnilla varaa tai halua maksaa yhtä paljon?

Tyylikkäintä ja hienoa olisi, että esimerkiksi Pelaajayhdistyksen johdolla perustettaisiin rahasto, jonne jokaisen mestarin kotikunta, tai muuten mestareita muistaa haluava taho, saa laittaa haluamansa summan. Ja jos joku pelaajista kokee, että 27 000 euron mestaruusbonus on "turha", senkin voi sinne laittaa. Ihan sen mukaan, miten haluaa ja mihin rahkeet riittävät. Ilman painostusta.

Rahastolle määrättäisiin ulkopuolinen asiamies ja sen pääomasta osa sijoitettaisiin, mutta osasta ryhdyttäisiin jakamaan jo välittömästi avustusta vähävaraisten perheiden lasten jääkiekkoharrastuksille. Ei jäähallien remontoimiseen, eikä seuroille, vaan yksittäisille kansalaisille. Ei suuria summia, mutta juuri niin merkittäviä, että niillä on oikeasti merkitystä.

Ideaalitilanteessa pääoma tuottaisi niin paljon, että tulevina vuosina avustusta voitaisiin jakaa enemmänkin. Ja todellisessa ideaalitilanteessa Suomi voittaa muutaman vuoden päästä jälleen mestaruuden, rahaston pääoma kasvaa jälleen.

Rahaston voisi nimetä Maailmamestaruuden juhlarahastoksi.

PR-tappio

2011-05-17T20:01:00.001-07:00

Jääkiekkoliiton kannalta tämänhetkinen tilanne on katastrofaalinen. Historian toisesta maailmanmestaruudesta on mennyt muutama päivä ja kukaan ei puhu muusta kuin joukkueen humalaisesta käyttäytymisestä.

Hurskastelijoita, kukkahattutätejä, puolustajia ja peittelijöitä. Tässä leikissä kaikille ollaan lyömässä omaa osaansa. Jääkiekkomaajoukkue kiinnostaa kansaa.

Minun puolestani pelaajat saavat juoda viinaa vaikka juhannukseen asti joka päivä. He ovat mestareita, ja ovat sen ansainneet. Juhlahumussa heidän ei tarvitse miettiä, miltä tämä suuren yleisön silmissä näyttää.

Jonkun muun olisi pitänyt. Jonkun olisi pitänyt liputtaa Pasi Nurminen ja Timo Jutila sivuun jo lentokentällä. Nurminen olisi pitänyt tuoda pois koneesta takakautta ja Jutilaa ei olisi pitänyt päästää seisoman lehdistön eteen. Sama rajoitus olisi ollut hyvä asettaa myös muutamille pelaajille.

Mikael Granlund on 19-vuotias. Niin hyvä pelaaja kuin hän onkin, ja niin fiksu persoona kuin hän onkin, myös siinä tilanteessa jonkun olisi pitänyt miettiä, miltä näyttää kun nuorisotähti saapuu paikalle.

Sinällään koen Nurmisen ja Jutilan remuamisen muutoinkin tuomittavammaksi kuin pelaajien. He ovat joukkueen johtoa, myös turnauksen jälkeen.

Olisiko median pitänyt vaieta näistä? Ei. Nyt ei olla enää kekkosloviakiassa. Peittelyjen ja piilottelujen aika on ohi. Julkisuuden henkilöillä on eri kriteerit kuin Pekka Perustallaajalla.

Kuka oli se, jonka olisi pitänyt tajuta ja pitää homma kunnossa? Joukkueenjohtajasta ei siihen ollut, mutta kyllä Kalervo Kummolan olisi pitänyt osoittaa parempaa arvostelukykyä. ”Kalen” auktoriteetilla homma olisi pysynyt hallussa. Nyt Kummolaa ei kiinnostanut, hän keskittyi Beatlesin laulamiseen joukkueen bussissa ja lopputulos oli tässä.

Myös liiton henkilökunnan olisi pitänyt miettiä asioita vähän tarkemmin. Itse asiassa ei olisi edes pitänyt miettiä, koska sen pitäisi olla kaikkien viestintä- ja PR-ihmisten selkärangassa. Perusjuttu.

Kaivoin eilen Youtubesta vuoden 1995 juhlat. Yksikään pelaaja ei ollut edes lähellä tiedottomuuden tilaa, eikä se pilannut juhlia.

Nyt mestaruusjuhlat muuttuivat PR-katastrofiksi. Kuka myöntää mokanneensa?

Se on siinä?

2011-05-16T02:49:00.002-07:00

Jukka Jalonen osoitti eilen suuruutensa. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen maailmanmestarivalmentaja.

Se itsessään kertoo jo paljon. Ja on hatunnoston arvoinen suoritus. Absoluuttisen suuruutensa hän osoitti kuitenkin Ylen haastattelussa ottelun jälkeen. Kysymys ei tarttunut haparoiviin korviin, mutta vastaus jäi jyskyttämään meikäläisen takaraivoon kuin päänsärky monella duunarilla tänä aamuna.

”Tämä ei ole minun joukkueeni. Tämä on Mikko Koivun joukkue.”

Noin. Jo pelkästään tuosta kommentista Jalonen pitäisi ylentää suomalaisen jääkiekon ylipäälliköksi. Ikään kuin malliesimerkiksi kaikille kotimaisille kollegoille. Valmentaja, joka on vain muutamia minuutteja aiemmin saavuttanut jotain mitä kukaan suomalainen valmentaja ei ole saavuttanut, ei sorru pienimmässäkään määrin jumaltautiin.

Muutoinkin hän veti homman loppuun tyylillä. Ei sortunut suomalaiskansalliseen piikittelyyn, johon niin moni muu koutsi on vuosien varrella ryhtynyt. Varaa olisi tietysti ollut, median kohtelu oli ajoittain aika rankkaa.

Viime kädessä Jalonenkin kuitenkin ymmärtää kupletin juonen. Ei hän ole tyhmä. Median tehtävä ei ole olla mikään A-maajoukkueen sanansaattaja tai propagandan välittäjä. Se on Neuvostoliiton aikaista meininkiä.

Yhtä lailla Jalonen kuin hänen adjutanttinsakin tiesivät etukäteen mitä on pelissä. Tappio puolivälierässä olisi tiennyt varmasti potkuja, Norja-vapaalipun jälkeen paha nöyryytys Venäjältä olisi saattanut myös pistää valmentajan kilometritehtaalle.

Kumpaakaan ei nähty, ja paikalla olleiden kollegoiden viestien mukaan välierän jälkeen Jalonen oli rennompi kuin ehkä kertaakaan päävalmentaja-aikanaan, vaikka panokset olivat äärimmäisen kovat.

Yhdenlainen tavoite oli jo siinä kohtaa tullut täyteen. Loppu voitiin päästellä menemään rennosti.

Ehkä siinä oli myös yksi syy leijonien finaalin onnistumisille. Valmennusjohto tiesi asiansa, mutta ei liki paniikinomaisesti tuputtanut sitä pelaajille, vaan käytti pelisilmäänsä. Ikään kuin Torinossa 2006, jossa Suomi pelasi historiansa parasta jääkiekkoa. Tuolloin kultamitalit jäivät Saku Koivun katkenneen mailan päähän.

Mestaruus oli voitto Jalosen linjalle. Pelirohkeudesta on puhuttu nykyisen päävalmentajan aikana niin paljon, että luulisi jo jokaisen torpan mummonkin tietävän, mikä on leijonapelin onnistumisen syvin siemen.

Ja tämä joukkue, jos jokin, oli pelirohkea. Rohkeampi kuin yksikään suomalainen joukkue aikaisemmin. Mikael Granlund on synnynnäisesti Jalosen haluaman muotin kasvatti, mutta tässä turnauksessa todella moni muu näytti kasvaneen sen ajatusmaailman vaativiin saappaisiin.

Janne Niskala on tähän asti ollut jokaisissa arvokisoissa lähes kävelevä katastrofi, nyt Suomen aavistuksen tasapaksun puolustuksen kärkinimiä. Jarkko Immonen oli vielä JYPistä Venäjälle lähtiessään aavistuksen epävarma, epäkypsä kansainvälisiin peleihin. On helppo sanoa, KHL:n passiivinen pelityyli ei ollut se, mikä Immosta kasvatti. Vaan viime kädessä maajoukkueen ympärille tänä keväänä syntynyt pelirohkeuden ilmapiiri.

Se ilmapiiri, joka aikaisemmista Jalosen joukkueista on puuttunut. Niin Sveitsissä kuin Saksassakin koko meininkiä leimasi ahdistuneisuus.

Nyt siitä ei ollut tietoakaan. Yksikään suomalainen joukkue ei milloinkaan missään kansainvälisessä turnauksessa ole näin suvereenilla tavalla hallinnut kolmansia eriä, kuten tuo joukkue Bratislavassa teki. Pelirohkeuden tuputtaminen oli kolmen vuoden työn jälkeen tungettu selkäytimeen.

Mutta koska olen perusluonteeltani kyyninen paskiainen, otan nyt esille tämänkin asian. Miten tästä eteenpäin? Ruotsin joukkueessa oli, sanotaan se nyt vielä kerran, seitsemän kappaletta 90-luvulla syntyneitä. Suomella: kaksi.

Vaikka voiton hetkillä harva jaksaa elää kuin tässä päivässä, on helppo sanoa, että noiden seitsemän nuoren miehen varaan Ruotsi voi rakentaa joukkueensa vielä 15 vuoden päästä. Suomen runko on siinä kohtaa jo täysin muuta.

Ja mitä muuta se on? Sehän tässä huolestuttaa. Tuolloin 16 vuotta sitten Globenin uumenissa finaalin jälkeen Anaheim Mighty Ducks-lippalakki päässään pyöri 12-vuotias Mikko Koivu. Pelaaja, joka nyt johdatti kapteenina Suomen MM-kultaan. Tuon 83-syntyneiden ikäluokan jälkeen on ollut aavistuksen hiljaisempaa, vaikka Lauri Korpikoski pelasi päättyneellä NHL-kaudella lupauksia antavasti ja Sean Bergenheim on tämän pudotuspelikevään sensaatio.

Mikael Granlund on poikkeusyksilö. Luonnonoikku. Jani Lajunen on kv-tasolla kolmos- tai nelosketjun laatuduunari, joka voi omassa roolissaan kasvaa A-luokan pelimieheksi, mutta josta tuskin koskaan kehittyy maajoukkueen ykkösliidereitä.

Heidän, ja nyt loukkaantuneena olleen Sami Vatasen jälkeen edessä on ammottava tyhjiö. Lopullinen totuus Joel Armian suhteen on vielä näkemättä, mutta esimerkiksi U18-kisoissa hän jäi auttamatta jälkeen samanikäisistä ruotsalaishuipuista eikä paikalla olleiden mukaan esitys ollut edes vertailukelpoinen Granlundin tekoihin samassa turnauksessa aikaisempina vuosina.

Edellisen mestaruuden jälkeen jokaiseen niemeen ja notkoon rakennettiin jäähalli, mutta samaan aikaan joku nosti liitossa jalat pöydälle. Herkkyysiässä tuolloin olleen Mikko Koivun ikäluokan jälkeen suomalainen pelaajatuotanto on romahtanut dramaattisesti. Syyllisistä osa on edelleen liiton palkkalistoilla, suojatyöpaikoissa totta kai.

Ongelmat eivät ole kadonneet kolmessa viikossa yhtään mihinkään. Vaarana vain on, että ne yritetään nyt lakaista pöydän alle. Ja jo nyt apajille on astumassa haaskalinnut, ottamaan pois kunniaa niiltä, joille se kuuluu. Niin suomalaista, niin suomalaista.

Pinnan alla piilevät vaarat ja haaskalinnut eivät kuitenkaan ole 25 uuden maailmanmestarin ongelma. Kuten eilen eräs vuoden 1995-joukkueen jäsen yöllä finaalin jälkeen sano: ”ei se ole meiltä pois, että he voittivat.”

Tämä päivä ja nämä lähiviikot olkoot siis sankaritarinoiden kertausta, hehkutusta ja huumaa. Vuonna 1995 Suomi nousi lamasta maailmanmestareiden avustuksella. Historioitsijoiden tehtäväksi jääköt dokumentoida käykö nyt samoin. Kuvista ja viesteistä päätellen kaikki eväät on olemassa.

Usko, toivo ja rohkeus

2011-05-14T01:46:00.003-07:00

Suomalaisten kummallinen luonne puski päälle jälleen viime yönä. Hetkellä jolloin kansallisen itsetunnon piti pulpahtaa taas pari pykälää parempaan jamaan, kiitos leijonamaajoukkueen, pari ratkiriemukasta tyyppiä päätti yön pimeintä tunteina kaivaa tästä blogista vanhan ilmaveivikirjoitukseni ja kommentoida sitä. Keskellä yötä.

Hankkikaa elämä.

Kysehän on tietysti tästä kirjoituksesta. Seison edelleen sen takana.

Kansallisen hysterian Mikael Granlundin maali on aiheuttanut siksi, että se syntyi MM-kisoissa. Koko kansan silmien edessä.

Itse veivissähän ei sinällään ole mitään ihmeellistä. Se on kuin jonglööritemppu. Jokainen voi sen oppia, kun tarpeeksi kauan opettelee.

Itse asiassa maalin hienous on siinä, että hän uskalsi juuri tuossa paikassa tehdä tuollaisen maalin. Ikään kuin se olisi ihan normaali suoritus. Tietyllä tapaa se onkin, jos jonglööritemppua on harjoitellut tarpeeksi kauan. Sirkuslaisetkin tekevät joka kerta hengenvaarallisia temppujaan, mutta tekevät niitä, koska tietävät osaavansa ne.

Siltikin hienoin asia siinä maalissa ei ole se suoritus, eikä se, että se tapahtui, vaan se, miten se pääsi syntymään. Päästäkseen tilanteeseen hän harhautti kaksi kokeneempaa ja isompaa puolustajaa vastustajan maalin takana. Siinä on jo suoritusta 19-vuotiaalta ensikertalaiselta.

Tietyllä tapaa se maali ilmensi kaikkea sitä, mitä suomalaisesta jääkiekosta toivottaisiin löytyvän. Ja alleviivasi sitä, miten harvinaislaatuinen tapaus Mikael Granlund on. Suomessa on Jukka Jalosen kohdalla nyt muutaman vuoden ajan huudettu pelirohkeuden perään.

Jos tämä suoritus ei ollut malliesimerkki pelirohkeudesta, niin mikä sitten.

Harmi vain, että Granlundin tapaisia pelaajia on vain yksi. Kaikkien ei tarvitsisi olla yhtä lahjakkaita, mutta sen terävimmän kärjen jälkeen massa on aika tylsä.

Suomi saattaa voittaa huomenna MM-finaalin. Toivottavasti se ei saa aikaan samaa efektiä kuin edellinen. Tuolloin liitossa nostettiin jalat pöydälle ja lopetettiin pelin ja pelaajien kehittäminen.

Ja sen vuoksi huomenna leijonien joukkueessa jäälle luistelee kaksi 90-luvulla syntynyttä. Tre Kronorissa niitä on seitsemän.

Kuoleman ottelu?

2011-05-12T06:09:00.000-07:00

Näin pienestä se loppujenlopuksi on kiinni. Muutaman tunnin päästä tiedetään, saako Jukka Jalonen jatkaa A-maajoukkueen päävalmentajana vaiko ei.

Puolivälierissä ainoastaan Kanadalle tai Tshekille häviäminen olisi saattanut pelastaa Jalosen työpaikan, mutta nyt kun kohdalle arvottiin Norja, tilanne on selvä. Tulos tai Ulos.

Sinälläänhän leijonilla ei pitäisi olla mitään hätää. Suomen joukkue on Norjaa parempi. Piste.

Silti joku tässä hommassa arveluttaa, eikä se ole se fakta, että Norjan laukaisutehokkuus tässä turnauksessa on ollut paljon Suomea parempi.

Enemmänkin se arveluttavuus kumpuaa jollain lailla joukkueen sisältä. Tai lähinnä sen valmennusjohdosta. Ihan kuin kaikki palikat eivät olisi kohdallaan.

Jalonen on tiuskinut ja äyskinyt pitkin turnausta, milloin medialle, milloin tuomareille. On laadittu erikoisia ohjeita siitä, ketä on saanut haastatella, missä ja milloin. Ja kruununa tietysti tämänvuotinen, juuri ennen kisojen starttia lauottu ”tämä on minun maajoukkueurani paras joukkue”-kommentti, joka saattaa kuulostaa kummalliselta niiden sotaratsujen mielestä, joiden kaapissa kimaltelee pronssimitali Vancouverista.

Petri Matikainen on ollut kuin persona non grata. Vasta puolivälieräpäivänä niin Yle kuin Iltalehti havahtuivat haastattelemaan Matikaista.

Ja maalivahtivalmentaja Pasi Nurminen on ikään kuin varastanut koko show’n. Julkisuuden kirkkaista valoista nauttiva Nurminen on koko turnauksen ajan analysoinut milloin vastustajan tekemisiä ja milloin leijonien tekemisiä, ja ottanut ilmeisen ison roolin joukkueen sisällä. Varsin ohuilla näytöillä.

Joukkuetta läheltä seuranneista kaikki eivät ole ihan vakuuttuneita, onko Nurmisen touhuaminen ollut vain hyväksi joukkueelle ja sen menestykselle.

Kommentaattorina jyrkkää linjaa vetänyt Nurminen on nyt äitynyt ihmettelemään miksi media ei fanita Suomea ja samalla toiminut ihan eri tavalla kuin miten on studiosta käsin tähän asti paasannut. Kaksi edellistä vuotta mantrana studiosta käsin on ollut valita selvä ykkösvahti, ja mennä sillä loppuun asti.

Oli miten oli, tämänpäiväinen ei tuo lopullista ratkaisua maajoukkueen tilanteeseen, vaikka maajoukkueen päävalmentaja pelastaisikin nahkansa. Vastus ei ole sitä luokkaa.

Ainoastaan Kanadan tai Venäjän kaataminen välierässä on suoritus, joka saa kriitikot vaikenemaan. Sen pohtiminen laajemmalti on vielä ennenaikaista, mutta lienee syytä muistuttaa, että Suomi on voittanut Kanadan vuodesta 1992 lähtien, kun nykyinen turnausmuoto otettiin käyttöön, puolivälierissä-, välierissä tai finaalissa ainoastaan kerran.

Eli ei tästä todellakaan ole ainakaan vielä tulossa marssia Kauppatorille. Kävi tänään miten kävi.

Kenen pää menee pölkylle?

2011-05-05T10:25:00.003-07:00

Viime yönä ja itse asiassa tämän päivän aikanakin on tullut mietittyä jääkiekkojoukkueen vastuukysymyksiä.

Jos joukkue ei menesty, niin kenen vika se viime kädessä on? Valmentajan?

No ei tietenkään. Yksittäisen pelaajan? Harvoin. Omistajan? Nehän tekevät seuroillaan mitä haluavat. Toimitusjohtaja? C’mon! Yksi mies ei voi kaikkea mokata. Vai voiko?

Pohdiskeluni juontuu tietysti Washington Capitalsista. Pääkaupungin NHL-ylpeys lähti melko nololla tavalla lauluun pudotuspelien toisella kierroksella. Viime vuotinen ensimmäisen kierroksen tappio piikkipaikalta Montrealille oli nolo, tämänvuotinen 0-4 Tampalle vähintään yhtä nolo.

Ja joku maksaa siitä hinnan. Todennäköisesti päävalmentaja Bruce Boudreau. Varsinkin, kun seuran omistaja Ted Leonsis arvosteli häntä blogissaan jo viime kevään pudotuspelipettymyksen jälkeen.

Totta kai Boudreau teki virheitä. Eikä hän todellakaan ole niin hyvä valmentaja kuin mitä aikaisempien vuosien hehkutus antoi ymmärtää. Tämäkin asia on puitu läpi joulun alla tulleen tositv-dokumenttisarjan yhteydessä.

Boudreau näytti jo silloin menettäneen otteensa joukkueeseen. Hän nuoleskeli tähtipelaajiaan, ja sanavarasto oli pelkkää F:ää. Ulkopuolinenkin näki, että 3-4 ketjun jätkät eivät olleet kovin tyytyväisiä oloonsa.

Siinä mielessä hän tietysti ansaitseekin saada potkut. Mutta jos 10 vuoden sopimuksella pelaava ruotsalaistähti antaa pelikellon liikkua yli 100 minuuttia ilman, että hänelle rekisteröidään edes yhtään laukausta, niin onko se valmentajan vika?

Onko valmentajan vika, että jostain syystä, vuodesta toiseen, niin Aleksandr Semin kuin kaimansa Ovetshkin tiukoissa tilanteissa hyytyvät?

Ehkä on, ehkä ei. Boudreaun puolutukseksi on sanottava, että hän teki mielestäni myös oikeita liikkeitä Tampa-sarjan aikana.

Pelaajia on vaikea vaihtaa, joten valmentaja lähtee. Ovetshkin on seuran ja koko liigan paras markkinointihahmo sekä sitä kautta luonnollisesti myös rahaa Capitalsille lypsävä lehmä. Ainakin vielä. Seminillä on iso (tosin vain vuoden mittainen) sopimus, samaten jo aiemmin mainitulla Nicklas Bäckströmillä. Mike Greenin yli 5 miljoonan taalan lappu on näillä näytöillä, loukkaantumisista huolimatta, vähän turhan kova.

Boudreau siis lähtee. Mutta häviääkö ongelmat? Todennäköisesti ei.

Tiukemman kurin valmentaja voi saada joukkueen sitoutumaan tavoitteisiinsa paremmin. Se vaatisi kuria kaukalossa ja sen ulkopuolella. Ensimmäinen on kokeneelle ja kovalle koutsille helpompi saavuttaa. Tähtiä pitää koskea samat säännöt kuin muita. Kun koutsilla on natsoja ja näyttöjä, tämän sisäänajaminen on helpompaa kuin noviisikäskijälle.

Jälkimmäinen onkin sitten vähän hankalampi. Ilkeät kielet ovat jo pidempään kuiskutelleet siitä, että osalle Capitals-pelaajista, mm. Bäckströmille ja Ovetshkinille, yöelämä on liian tuttua. Eikä Mike Greenkään ole siinä kunnossa kun mestarisuosikin ykköspakin pitäisi olla. Näille ongelmille pitäisi tehdä jotain.

Ei ihan helppoja hommia.

Mielenkiintoista on, että harva on edes vaivautunut miettimään GM George McPheen kohtaloa. Oliko järkeä antaa Bäckströmille noin suuri palkka? Onko GM tehnyt kaikkensa hankkiakseen joukkueelle kunnollista pelintekijää? Onko Michael Neuvirth ja Semjon Varlamov oikeasti riittävän hyvä maalivahtikaksikko mestarisuosikille? Ja onko järkeä, että joukkueen parhaat ja kovapalkkaisimmat pelaajat ovat nuoria venäläisiä?

McPhee on saanut yrittää toistakymmentä vuotta. Ja tulos ei ole kovin häävi. On yritetty rakentaa mestaria rahalla Jaromir Jagrin ympärille ja varaamalla Ovetshkinin, Seminin ja Bäckströmin ympärille. Kumpikaan tyyli ei ole toiminut.

Ehkä mallien toteuttajassa on vika?

Boudreau saa lähteä, mutta oikeus ja kohtuus olisi, että tällä kertaa myös GM maksaisi epäonnistumisista.

Nätti tyttö saa kaiken anteeksi

2011-05-02T03:36:00.003-07:00

Anteeksi hyppäys pois jääkiekosta kesken MM-kisojen...

Kiira Korpi sijoittui viime viikonloppuna taitoluistelun MM-kisoissa yhdeksänneksi. Sijoitus on tietysti ihan kelvollinen, mutta tapa, jolla se tuli, jättää ilmaan kysymyksiä. Niitä samoja kysymyksiä, joita Korvelle olisi pitänyt esittää jo aiemminkin.

Uransa ensimmäisen aikuisten EM-pronssin (2007) jälkeen Korpi on epäonnistunut käytännössä kaikissa arvokisoissa. Ei välttämättä tuloksellisesti, mutta suoritus on ollut vajaa. Lähinnä kyse on ollut jatkuvista kaatumisista, jotka näin maallikonkin silmissä ovat kohtuullisen kohtalokkaita virheitä herkässä arvostelulajissa.

Viimeksi tänä talvena EM-kisoissa kultamitali oli kuin tarjottimella valmis poimittavaksi, mutta vapaaohjelmassa tullut epäonnistuminen pudotti hänet pronssille.

Silti suomalainen media päästää Korven ikään kuin takaovesta ilman, että häneltä tiukattaisiin syitä epäonnistumiseen. Eräs kokeneempi kollegani vertasi Korven kohtelua hiljattain Risto Ulmalan aikanaan saamaan arvosteluun mediassa.

Kyse ei voi olla sukupuolinormeista, koska väitän, että vastaavien romahdusten jälkeen myös esimerkiksi suomalaiset naishiihtäjät saisivat osansa kritiikistä.

Johtuuko se Korven kauniista ulkonäöstä? Vaiko siitä, että harva toimittaja uskaltaa lähteä sotkeentumaan taitoluistelun haastaviin teknisiin nyansseihin ja ne jotka lajitaustansa vuoksi siihen pystyvät, eivät halua liata ns. omaa pesää. Ulkopuolisen silmiin näyttää siltä, etteivät lajiin perehtyneet uskalla tai halua grillata nuorta ja kaunista naista.

Maallikon silmin Korven perussuoritustaso näyttää varsin mallikkaalta. Ja sitä todistaa myös ne suoritukset, joissa hän ei kaadu. Pisteitä ropisee kiitettävään tahtiin.

Syyt ovat siis jossain muualla. Moskovan kisojen jälkeen hän kertoi käyttävänsä henkistä valmentajaa, mutta olisiko aika pohtia, onko kyseinen valmentaja hänelle se oikea?

Samalla voisi miettiä myös koko taustaryhmän uudelleenorganisointia. Takavuosien mystiset sairastelut ja viime tipassa ennen Moskovan MM-kisoja ilmentyneet välineongelmat kielivät siitä, että jotain on tehty väärin.

Vai mistä muusta voi olla kyse, jos huippu-urheilijalla ei ole varavälineitä? Eli kun luistimet hajoavat viikko ennen kisamatkaa (kuten tässä tapauksessa kävi), hänellä ei ole lainkaan varaluistimia, vaan on kaivettava 2-3 vuotta vanhat, erilaiset, luistimet kaapista.

Tällaisista asioista soisi lukevansa juttuja niiden journalistien tekemänä, jotka lajia enemmän seuraavat. Se voisi olla hyvä asia myös Kiiralle. Asioista puhuminen julkisesti antaisi myös suurelle yleisölle kuvan urheilijasta eikä vain nätistä tytöstä.

Sillä kun kyse on 23-vuotiaasta urheilijasta, toivoa menestymisen suhteen on turha heittää kaivoon.

Kynä-Petterin varoitus: kannattaa olla hereillä!

2011-04-29T14:16:00.001-07:00

Silläkin uhalla, että pahasti katkeroitunut maajoukkueen entinen kiekonkerääjä Timo Lehkonen leimaa minut kynä-Petteriksi (ellei ole jo leimannut), niin sanon tämän nyt täälläkin ääneen.

Suomella on jalkeilla nimilistaltaan sen tason joukkue, että ainoastaan Petri Vehasen, Mikko Koivun ja/tai Tuomo Ruudun loukkaantuminen kelpaa tekosyyksi, jos leijonien charterkone kiitää kotiin taas kerran jo puolivälierien jälkeen.

Kokonaan toinen juttu on tietysti se, että tällaisissa turnauksissa sattumalla on melko usein sanansa sanottavana lopputuloksiin. Pomppu sinne, pomppu tänne.

Historia on osoittanut, että nimetönkin joukkue voi MM-tasolla pärjätä, kun tähdet ovat kohdallaan. Ja taasen nimekäskin nippu voi olla hukassa, jos ne suuntaa taivaalla antavat tähdet menevät pilven taakse.

Oli miten oli, tämä turnaus lienee Jukka Jalosen kohtalon turnaus. Ulos puolivälierissä ja ensi keväänä puikoissa on uusi hemmo. Välieriin nyt, Jalonen saa jatkaa ainakin ensi vuoden kotikisoihin, tuli mitalia tai ei. Peli on raakaa, mutta niinhän urheilu usein on.

Edessä on kahdet kotikisat, hinnakkaita lippuja, VIP-paketteja pitäisi myydä, uuden televisioyhtiön pitäisi saada kunnon katsojat ja ennen kaikkea kolmen viikon pätkä, jolloin millään muulla tässä maassa ei oikeastaan ole mitään merkitystä.

Sellaiseen pyöritykseen on riskaabelia lähteä valmentajalla, joka ei ole kertaakaan päässyt MM-kisoissa edes välierävaihteeseen asti. Olkoonkin, että NHL-olympialaisista tultiin kotiin himmeimpien mitalien kanssa.

Kuka sitten Jalosen korvaa? Onko se kaksikko Westerlund&Virta, jotka hoitavat hommat ikään kuin OTO:na? Vai onko se jompikumpi Ylelle kisoja kommentoivista herroista Dufva tai Suikkanen? Vaiko joku Mr. X?

Sitäkin ehditään vielä spekuloida, jos tarvetta tulee.

Suomalaiselle kiekkoilijalle MM-kisat on henkisesti kaikista pahin paikka. Koko kansa katsoo, voitettavaa on vähän, hävittävää paljon. Liki joka kisoissa joku on saanut kansan sylkykupin roolin kontolleen. Aiheesta tai aiheetta.

Kovin paikka on tänä vuonna kuitenkin Jukka Jalosella. Viime vuoden taaperrus käynnistyi Tanska-fiaskolla ja sama poppoo on taas tarjolla avausottelussa.

Avauspäivän perusteella on sanottava, että kansainvälisessä kiekossa on edetty siihen pisteeseen, että suurmaidenkin on pelattava ihan joka sekunti, jos mielii pisteitä napsia.

Että nyt olisi myös Leijonien syytä olla hereillä.

Jatkoa edelliseen...

2011-04-29T03:58:00.002-07:00

Jos jollekulle ei vielä mennyt pointti perille, niin tänään saatiin taas lisäosoituksia MTV3:n kyvyistä tuottaa laadukkaita urheiluohjelmia ja kyseisen mediayhtiön pelisilmän kohdallaanolosta tai lähinnä tietysti sen puutteesta.

Olen sanaton.

Timo Harjakainen vahvistaa MM-kisatiimiä

I rest my case.

Näihin käsiin kansallisaarre on menossa

2011-04-25T23:33:00.001-07:00

Eikö rahalla pitäisi saada ja hevosella päästä?

No miksi sitten kovalla rahalla tehdään töitä täysin vasemmalla kädellä?

Tämänkertainen kritiikki osuu MTV3:een. Viikonlopun lähetykset Euro Hockey Tourilta olivat alusta loppuun asti täydellisiä katastrofeja.

Ironista on se, että juuri viime viikolla kanavan toimitusjohtaja Pekka Karhuvaara käytti liiton ja MTV3:n yhteisessä infossa ison osan omasta puheenvuorostaan Yleisradion piikittelemiseen. Tavalla, joka ei ole herrasmiesmäistä, mutta joka tietyllä tavalla sopii siihen kuvaan, miten kyseinen kanava kohtelee muita tahoja. Ennen kaikkea kuluttajia.

Karhuvaaran viesti oli: He eivät mokaa MM-kisalähetyksiä.

Ensi keväästä lähtien MM-kisat nähdään MTV3:lla. Pääsiäisviikonloppu oli heidän viimeinen mahdollisuutensa näyttää kyntensä. Jättää positiivinen vaikutelma omasta tekemisestä ennen kuin viimeistä kertaa annetaan suurelle yleisölle kuva siitä, miten Yle hommansa hoitaa.

Eivät Yleisradionkaan kiekkolähetykset ole täydellisiä. Suurkuluttajana kaipaisin pidempiä studio-osuuksia, jossa olisi aikaa ottaa maksimaalinen irti kommentaattoreista. Nyt lähetyksiä joudutaan katkomaan erätauolla uutisten ym. vuoksi. Syy ei ole tekijöissä, syy on talossa muualla.

Mutta kun ne pistetään riviin MTV3:n kanssa, puhutaan ihan eri planeetalta tulevasta tekemisestä. Vaikka verrattaisiin ainoastaan Ylen muutaman vuoden takaisia EHT-lähetyksiä näihin MTV3:n viritelmiin.

Puhuvia päitä, huonosti valmistautuneita kommentaattoreita, huonosti valmistautuneita selostajia, käsittämättömiä inserttejä, studio-osuuksia, joissa pompitaan asiasta toiseen ja – kuten sunnuntaina – jopa asetetaan A-maajoukkueen päävalmentaja täysin naurunalaiseksi. Ja tietysti täysi kritiikittömyys kaikkea liiton toimintaa kohtaan. Tavalla, jonka huomaamiseksi ei tarvitse olla A-luokan mediakriitikko. Sen ovat nimittäin huomanneet ihan tavalliset kuluttajatkin.

Pääsiäissunnuntai oli tietyssä mielessä se todellinen näytönpaikka. Viimeinen harjoitusottelu ennen MM-kisoja, vastassa Venäjä ja lähetys vapaasti jaossa olevalla kanavalla. Suoritus: koko viikonlopun surkein.

Palaute paitsi kollegoilta, myös tavallisiin kiekkokuluttajiin kuuluvilta tuttaviltani on ollut suorastaan murskaava. Oma 81-vuotias isoäitini tiivisti asian parhaiten: ”Ei noin voi jääkiekkoa näyttää. Ei sitä pysty katsomaan.”

Ja siinä missä Yleä syytetään resurssien tuhlaamisesta, MTV3 marssitti jo edellä mainittuun infotilaisuuteen niin paljon henkilökuntaansa, että väkisin tuli mieleen onko niille kaikille oikeasti töitä.

Sinällään MTV3:n mahdollinen resurssien tuhlaaminen ei kuulu meille muille. Ylen kuuluu. Yle on lupamaksurahoitteinen mediatalo, jonka rahoitus kääritään meidän pussista.

Mutta siinä missä Ylellä on lukuisia lain velvoittamia tehtäviä ja suomalaisen kulttuurin kannalta tärkeitä, mutta rahaa ja resursseja kuluttavia projekteja, MTV3 on voittoa omistajilleen tuottava yhtiö.

Ja ennen kaikkea sen kanavat toimivat mainos- ja maksukorttituloilla. Ja niitä tuloja riittää.

Kaiken järjen mukaan kaupallisilta markkinoilta rahoituksen keräävällä kanavalla pitäisi olla suuremmat resurssit tehdä laadukkaita lätkätuotantoja.

Sillä pitäisi olla mahdollisuus luoda tuotteensa ympärille positiivinen kierre. On rahaa jolla tehdä lähetyksiä, joten tehdään laadukasta, sitä kautta tulee enemmän katsojia (lue: kortinostajia) ja enemmän mainostajia. Ja taas on enemmän rahaa tehdä entistä paremmat lähetykset.

Onko tähän pystytty? Ei. Onko edes pyritty? Vaikea sanoa, mutta ei siltä ainakaan näytä.

Nopean googletuksen perusteella Facebookissa on ainakin kolme ryhmää, jossa joko vastustetaan MM-lätkän siirtymistä MTV3:lle tai vaaditaan kisojen palauttamista Ylelle. Jäseniä näissä ryhmissä on yli 10 000.

Ollaan Facebook-ryhmien luotettavuudesta mielipiteenilmaisijana sitten mitä mieltä tahansa, 10 000 ihmistä on aika paljon. Maksukorttiasiakkaiksi käännettynä se on kuukausitasolla pitkälti yli 100 000 euron arvosta potentiaalisia asiakkaita.

Kuukauden päästä Ylen taival kisojen lähettäjänä on ohi. Vuosi siitä, ja kansa pääsee vertamaan miten Karhuvaaran lupaus toteutuu. Tämänhetkinen tilanne ei ainakaan lupaa kovin hyvää.

He tietävät itsekin mitä on pelissä. Formulat ja mäkihyppy ovat sittenkin pikkujuttuja MM-lätkään verrattuna. Epäonnistumisella voi olla pitkät ja kivuliaat seuraukset.

Vuosi on aika lyhyt aika.

Kerrankin kunnon kriisiviestintää

2011-04-11T05:32:00.002-07:00

Suomalaisille urheiluseuroille kriisiviestinnän ABC tuntuu olevan ÅÄÖ.

Tampere Unitedin touhuja viime viikkoina ja kuukausina seuranneena ei voi kuin ihmetellä, miten aikuisilla ihmisillä ei järki päässä luista edes sitä vertaa, että hetkeksi pysähdyttäisiin ja mietittäisiin mitä milloinkin asiasta ulospäin tiedotetaan ja miltä asiat ulkopuolisen silmin näyttää.

Ensin tarinat singaporelaisten suhteen muuttuivat useampaan kertaan, sen jälkeen toimitusjohtaja lähti lomalle, pakoili sieltä tullessaan mediaa ja puheenjohtaja lähti Lappiin hiihtämään. Ei vaikuta kovin uskottavalta organisaatiolta.

Toinen hölmöily viime viikkojen aikana on tietysti Lukon "doping-skandaali". Joku on jotain sanonut ja hölmöillyt, mutta seuran tiedotuspolitiikka jätti vain avoimia kysymyksiä. Sen sijaan, että asia peiteltiin "en tiedä"-osaston lausunnoilla, rehellisyys olisi tässäkin kohtaa ollut se paras ratkaisu.

Mutta onneksi sentään jotain hyvääkin. Jos nyt imagokriisin kohdalla voi sellaisista puhua.

Turkulaisen jääkiekon ylpeys TPS ja sen päättävät tahot saivat jossain kohtaa kuningasidean uudistaa liki 90-vuotiaan seuran logon. Ikään kuin edellinen tempaus logon vaihtamiseksi 80-luvulla olisi ollut onnistunut.

Eurooppalaisessa viitekehyksessä seurojen logot ovat suhteellisen pyhä asia, joihin ei niin vain kajota. Lätkässä näitä virityksiä on ollut jos jonkinlaisia.

Periaatteessa logonvaihdon ja -päivityksen voisi ymmärtää, jos ne viritelmät olisivat ns. jostain kotoisin. Nyt yksikään kolmesta vaihtoehdoista ei - kauniisti sanottuna - hivellyt silmää. Varsinkin kun yhdessä niistä selvästi luki TIPS. Ilmeisesti logovaihdon yhteydessä kotiottelut olisi siirretty Tikkurilaan?

Poruhan siitä tietysti syntyi, ja ihan aiheesta. Oli addresseja verkossa, äänestyksiä Iltalehden sivuilla ja ties mitä. TPS-fanit organisoivat jopa mielenosoituksen tämänpäiväisen lehdistötilaisuuden yhteyteen Turkuhalliin. Se jäi torsoksi, mutta aiheutti sen, että turvatoimia hallin ulkopuolella oli kiristetty. Ennenkuulumatonta.

Sen sijaan, että tätä päättymässä olevan kiekkokauden messevintä kuningasideaa olisi palautteesta huolimatta vedetty härkäpäisesti eteenpäin, otettiin Turussa kerrankin lusikka kauniiseen käteen.

Tänään valmentaja- ja pelaajauutisen ohella toimitusjohtaja Kari Hietarinta kertoi, että logouudistuksessa otetaan tauko ja analysoidaan palautetta. Todennäköisesti koko uudistus vaietaan tästä lähtien kuoliaaksi. Tai logo otetaan käyttöön korkeintaan jossain paidan olkapäässä.

Oli miten oli, on kerrankin positiivista huomata, että edes jossain liigaseurassa uskalletaan ottaa lakki kauniiseen käteen ja myöntää tehdyt virheet. Sitä ei nimittäin kovin usein tapahdu.

Toppi vai floppi?

2011-03-29T02:15:00.000-07:00

Kun SM-liigakauteen startattiin viime syksynä, Porissa toivottiin asiantuntijoiden olevan väärässä ja Ässien pääsevän sääliplayoffeihin. Paikka ensimmäiselle kierrokselle olisi ollut kuin paikka auringossa.

Nyt, 60 runkosarjaottelua ja viisi pudotuspelikamppailua myöhemmin putoaminen puolivälierissä tuntuu varmasti pettymykselle. Harva tässä kohtaa viitsii edes miettiä, että Ässien lopullinen sijoitus on itse asiassa viides.

Moni pelaaja meni eteenpäin urallaan, Isomäki täyttyi ennakoitua paremmin ja ennakoitua useammin, eikä pudotuspeleissäkään tullut turpaan 4-0, kuten hetken aikaa jo näytti.

Osa porilaisista on toki tällä hetkellä sitä mieltä, että mitalit pitäisi sittenkin jakaa runkosarjan perusteella. Heille se mielipide suotakoon.

Mutta kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Ässien kausi 2010-2011 oli menestys. Menestys taloudellisesti ja menestys urheilullisesti. Ässähuuma palasi Isomäkeen.

Ässissä tapahtuu nyt paljon muutoksia. Päävalmentaja vaihtuu, ykkösmaalivahti vaihtuu ja ruotuun astuu uusi urheilutoimenjohtaja. Talossa tehdään ikään kuin suursiivous, vaikka sille ei olisi mitään tarvetta.

Vaikka pudotuspelit päättyivät miten päättyivät, Pekka Rautakallio voi kävellä pää pystyssä pois Ässien kopista. Tämä kausi ei ollut floppi, vaan toppi.

--

Ja jottei totuus unohtuisi…

Ellei Kari Jalonen pikaisesti löydä jotain järkevää ja sovinnollista tapaa järjestää tänään julkisuuteen tullutta sotkuaan Pelicansin päävalmentajuuden ympärillä, hänen voi olla jatkossa vaikea saada Suomesta töitä.

Kuka seurajohtaja luottaa valmentajaan, joka tekee oharit? Oli kirjallista sopimusta tai ei.

Kuka pelaaja luottaa valmentajaan, joka ensin houkuttelee hänet joukkueeseensa ja sen jälkeen lähtee itse isomman rahan perässä lätkimään ennen kuin on kertaakaan viheltänyt pilliin?

Sellaiset vaihtoehdot ovat harvassa. Jalonen leikkii tällä hetkellä uransa kanssa.

Huuto johtajuudelle - ennen kuin on liian myöhäistä

2011-03-21T02:34:00.002-07:00

Ennakkosuosikin paineet ovat mielenkiintoinen asia. Millainen joukkue ne kestää ja millainen joukkue romahtaa?

Otetaan esimerkiksi vaikka JYP, joka on suoriutunut omasta tehtävästään pudotuspeleissä toistaiseksi mallikkaasti. Kaksi peliä, kaksi voittoa. Ja näillä näkymin sarja katkeaa keskiviikkona. Se ei aiheuta kenellekään suuria yllätyksiä.

Sen sijaan kaikissa muissa sarjoissa kotiedun saanut joukkue on sen menettänyt ja on hävinnyt putkeen myös sen toisen ottelun. Ei tule hetkeen aikaan mieleen vastaavanlaista tilannetta.

HIFK:sta sitä johtajuutta ei pitäisi puuttua. Ville Peltonen suorastaan huokuu sitä. Kiekkosanakirjassa johtajan kohdalla pitäisi olla Ville Peltosen kuva. Ainakin suomenkielisessä versiossa.

Silti johtajakaan ei pärjää yksin. Mikael Granlundin ja J-P Haatajan loukkaantumiset ovat jättäneet liiderin pelillisesti yksin. Puukäsien kanssa tuskaillessa on vaikea ottaa isoa roolia kopissa. Pistesarake nollilla, tehosarake miinuksella.

Muita minikriisissä olevia, siis kaksi ottelua hävinneitä, katsoessa voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että kopista puuttuu liideri.

Molempien satakuntalaisten joukkueet kun ovat enemmänkin vain täynnä suorittajia. Lukolla taitavampia ja parempia, Ässillä nuorempia. Yhtä kaikki, kummastakaan ei suurta liideriä löydy.

Ässillä kyse on varmasti enemmänkin rahasta, kapteenityyppejä ei kasva puussa ja yleensä sellaiselle joutuu vähän ylimääräistä jopa maksamaan. Ellei kyse ole kotikaupungin pojasta. Porilaisia tähtiä on maailmalla kuitenkin melko nihkeästi, joten uutta Pasi Peltosta ja Jari Korpisaloa saadaan Porissa vielä hetken aikaa odotella.

Ja vaikka Pekka Rautakallio on Ässien Ässä, kova pelimies, herrasmies, karismaattinen persoona ja hyvä johtaja, hänkin on kuitenkin vain valmentaja.

Lukossa karismaa ei löydy penkin takaa, eikä joukkueesta. Itse asiassa koko joukkue on harvinaisen tasapaksu. Hyviä ja taitavia pelaajia on yllin kyllin, mutta kaksi tappiota KalPalle ovat näyttäneet, että johtajuutta kaivattaisiin enemmän. Perttu Lindgren teki ihmeitä runkosarjassa, mutta kun mailaa alkoi pudotuspeleissä puristaa, puristus on vain pahentunut mitä pidemmälle on menty.

Löytyykö sitä johtajuutta sitten voittajajoukkueista? JYPissä on J-P Hytönen, Jokereissa Ossi Väänänen ja Bluesissakin karismaa löytyy ainakin Jere Karalahdelta. KalPan itseoikeutettu liideri on Tommi Miettinen.

Totuus on kuitenkin se, että niitä tosiliidereitä tarvitaan vain hädän hetkellä. Ja nyt jos joskus on hätä kovimmillaan. Ei niinkään yllättäjänä koko kauden ratsastaneella Ässillä, mutta HIFK:llä ja Lukolla – kahdella rutkasti rahaa ryhmäänsä laittaneella seuralla.

Historiakaan ei ole tappiokolmikon puolella. Jatkoajan lintukodosta iltapäivälehtien suureen ja pelottavaan maailmaan hypännyt Sasha-poika oli tämänpäiväisessä Iltalehdessä laskenut, että viimeksi 2-0-tilanteessa takaa-ajaja on kirinyt voittoon vuonna 2003. Tuolloin Bluesille kävi Tapparaa vastaan köpelösti.

Siitä historiasta saattaa joku saada voimaakin. Nouse nyt, ja voita mestaruus? Tapparan taivalhan tuona keväänä päättyi kultajuhliin Keskustorilla.

Alamäkeen

2011-03-15T11:58:00.001-07:00

Muistatteko vielä NHL-kauden 2009-2010? Kaikki onnistui kaikilta. Oli kahden nuoren hyökkääjän (Crosby ja Stamkos) taistelu maalipörssin voitosta. Ulkoilmapeli onnistui täydellisesti ja olympialaiset olivat parasta mahdollista markkinointia liigalle ja lajille.

Pudotuspeleissä nähtiin huikeita tarinoita, suorituksia ja venymisiä. Ja kaiken kruunasivat hienot finaalit, jossa vastakkain olivat kahden suuren kaupungin kaksi perinteistä jääkiekkoseuraa.

Pudotuspelejä promottiin hienolla ”history will be made”-kampanjalla, ja tv-katsojaluvut Yhdysvaltojen puolellakin repesivät kattoon, tai ainakin korkeammalle kuin kertaakaan työsulun jälkeen.

Phoenix Coyotes-ongelmakin saatiin ratkaistua hetkeksi, pitkälti tietysti sen ansiosta, että joukkue menestyi poikkeuksellisen hyvin.

Kaikki näytti oikeasti hyvältä.

Sen vuoksi, tai siitä huolimatta, tämä kausi onkin puolestaan ollut täydellinen pannukakku. Skandaalit ovat seuranneet toisiaan suorastaan liukuhihnalta.

Jo ennen kauden alkua liiga, NHLPA, Devils ja Ilja Kovaltshuk riitelivät venäläishyökkääjän sopimuksesta, ja kauden mittaan on framilla ollut pääsääntöisesti vain negatiivisia asioita.

Pääkurinpitäjä Colin Campbellin sähköpostit, Mario Lemieuxin lausunnot, päähänkohdistuneet taklaukset, tappelut ja vaikka mitä.

Ja samaan aikaan kanadalaismedia on jälleen kerran linnoittautumassa Phoenixiin odottamaan ratkaisua joukkueen tulevaisuuden suhteen, kun NHL, Glendalen kaupunki ja julkisten varojen käyttöä vastusta Goldwater Institute tappelevat keskenään minkä ehtivät.

Ja samaan aikaan liigan suurin tähti on ollut reilut kaksi kuukautta pelaamatta aivovamman vuoksi. Crosbyn naamalla myydään liigaa joka paikassa, missä sitä suinkin on mahdollista myydä. Eikä tilannetta helpota se, että kakkostähti Aleksandr Ovetshkin ei ole se sama Ovetshkin, jonka olemme aikaisempina vuosina tottuneet näkemään.

Eikä All Stars-ottelu tietenkään korvannut olympialaisten tuomaa huumaa. Ulkoilmapelit toivat rahaa, mutta tämänvuotiset tapahtumat eivät olleet omiaan lisäämään sponsorien ja suuren yleisön kiinnostusta. Pittsburghissa satoi vettä, Calgaryssä jää oli umpisurkea.

Yhdysvaltain puolella viime kaudella nousussa olleet television katsojamäärät ovat romahtaneet. Vaikka kaapelikanava Versus on helmikuussa nostanut yleisömääriään, suuria yleisöjä tavoittamaan pyrkivä NBC on huomannut kiinnostuksen suorastaan romahtaneen. Juuri sopivasti, kun sopimus televisioinnista Yhdysvaltain puolella on katkolla tämän kauden jälkeen.

History will be made oli hyvä idea viime kaudella, tällä kaudella se vaikuttaa jo vähän vanhahtaneelta?

Gary Bettman sai syksyllä viiden vuoden jatkosopimuksen, ja tällä hetkellä näyttää siltä kun Bettman toivoisi nopeasti tämän kauden olevan ohi ja uuden alkavan mahdollisimman pian.

Mikään ei ole onnistunut ja NHL on vain sammutellut tulipaloja koko kauden. Positiiviset uutiset ovat loistaneet poissaolollaan.

Voitaisko unohtaa tää kausi, pojat?

Itsepetosta

2011-03-09T05:43:00.003-08:00

Sanomalehti Länsi-Suomen urheilutoimituksen esimies Marko Leppänen vaati viime viikolla (ti 1.3.) kolumnissaan paikalliselle jääkiekkoylpeydelle, Rauman Lukolle, urheilutoimenjohtajaa.

Leppänen otti malliksi Jokerit. Jarmo Kekäläisellä on itsevaltiaan oikeudet, mitä tulee urheilutoimintaan. Kekäläinen päättää valmentajat, Kekäläinen päättää pelaajat. Piste.

Tuloksia voidaan mitata todellisuudessa ensi kaudesta lähtien, kun Kekäläisen edeltäjän sotkut on pääosin saatu siivottua.

Jokerien malli pitäisi itse asiassa olla jokaisessa seurassa. Se on niin yksinkertainen, ja maailman parhaassa jääkiekkosarjassa hyväksi todettu, että asiasta ei pitäisi itse asiassa kirjoittaa yhtään kolumnia.

Etulinjassa pitäisi olla Rauman Lukon, jolla tunnetusti on liigan kärkipään resurssit. Raumalla olisi pitänyt vuosikausia sitten tajuta, että ainoastaan jokaisen keskittyessä omiin vahvuuksiinsa on mahdollisuus saada paras mahdollinen lopputulos.

Ilmeisesti Lukon johto todella uskoo näin. Ainakin jos luottamista on seuraa liki itsevaltiaan tavalla johtavaan Rauno Mokkaan.

Lukko-pomo nimittäin vastasi muutamaa päivää myöhemmin Leppäsen kolumniin Länsi-Suomen yleisönosastolla (4.3.):

”Jokerit on muuttanut oman strategiansa Westerlundin ja Kekäläisen myötä aika tavalla Lukon toimintamallin suuntaiseksi.”

Siis kohti sitä Lukkoa, jossa valmentaja ensin ilmoittaa, ettei halua pelaajan optiota käytettävän, mutta kun kuulee toisen liigaseuran olevan kiinnostunut tämän palveluksista, päättää, että optio on käytettävä? Sillä seurauksella, että muualla todennäköisesti paremman roolin saava pelaaja hautautuu vielä pariksi vuodeksi Lukkoon jämäminuuteille.

Siis kohti sitä Lukkoa, jossa ”pelaajakoordinaattori” pakoputki punaisena kiertää kaikki Suomen jäähallit etsimässä ja scouttaamassa pelaajia, mutta joka ei kuitenkaan onnistu ikinä kasaamaan joukkuetta, jossa perälauta ei vuotaisi johonkin suuntaan? Joukkuetta, jossa olisi edes yksi luonnollinen voittajatyyppi.

Siis kohti sitä Lukkoa, jossa samainen pelaajakoordinaattori toisaalla kehuskelee omilla hankinnoillaan ja toisaalla kertoo kaikkien epäonnistuneiden hankintojen olleen valmentajan vaatimuksia tai perustelee jonkun hankkimattajättämistä sanomalla: ”Kun ei valmentaja halua.”

Se on kaukana siitä, miten Jokereissa toimitaan.

Sanotaan tämä nyt vielä kerran. Mitä pidemmälle 2000-luku menee, sitä varmemmin ammattimaisuus rantautuu myös suomalaiseen jääkiekkojohtamiseen. Ja sitä varmemmin täällä mennään malliin, jossa valmentajat ihan oikeasti vain keskittyvät joukkueensa valmentamiseen. Eivätkä leiki jumalia.

Siinä kohtaa Suomessa on muitakin seuroja, jotka toimivat kuten Pohjois-Amerikassa ammattilaissseurat toimivat. Urheilutoimenjohtaja, tai GM, oli titteli mikä tahansa, päättää kuka valmentaa, ketä hankitaan tai ollaan hankkimatta. Ranet, Tipit, Jupit ja Hupit istuvat toimistossa ja yrittävät hankkia rahaa seuralle. Ja valmentaja valmentaa.

Yksinkertaista.

Se on malli, joka Jokereihin on istutettu vajaa vuosi sitten. Ja se ei todellakaan ole se malli jolla tällä hetkellä johdetaan Rauman Lukkoa, resursseihinsa nähden SM-liigassa vuodesta toiseen ylivoimaisesti pahiten alisuorittavaa seuraa. Nykyinen amatöörien puuhastelu, jossa hallituksen jäsen toisaalla sekaantuu pelaajahankintoihin ja toisaalla haukkuu selän takana itse hankkimaan pelaajia, on kaukana ammattimaisesta toiminnasta.

SaiPa, Pelicans tai joku muu liigakartan lilliputti voisi toimia näin. Mutta ei Lukko. Suurseuroilla on suurseurojen standardit. Asiat on vain tehtävä hyvin, koska siihen on resursseja.

Ammattilaisurheilun kehityskaari on yksinkertainen. Ensin ammattimaistuvat urheilijat, sen jälkeen valmentajat ja viimeisenä johtajat.

Lukossa kolmanteen vaiheeseen ei tulla pääsemään ikinä, ellei seurajohto herää realismiin. Ellei seurajohto katso itseään peilistä, ja tajua elävänsä ikuisessa itsepetoksessa.

Taas punnitaan

2011-03-06T22:29:00.003-08:00

SM-liigan kurinpitojärjestelmällä on taas kerran mahdollisuus osoittaa selkärankansa pitävyyttä. Tai sen totaalista puuttumista.

Tomi Pekkala sai muutama viikko sitten kirvesiskustaan neljän ottelun pelikiellon, joka oli täysin oikea. Jopa enemmänkin olisi voinut antaa.

Nyt päivänpolttava kysymys on: Mitä liiga tekee Mika Noroselle?

Kummassakaan tilanteessa lyönnin kohde ei loukkaantunut, mutta Norosen lyönti oli niin puhtaasti pelitilanteen jälkeen, ettei siinä voi jättää rankaisematta.

Jarmo Muukkonen oli kurinpitäjänä huono, mutta Sampo Liusjärvi on alittanut omalla tekemisellään kaiken riman. Ensimmäinen vuosi uudelta kurinpitäjältä on ollut kaoottisen heikko suoritus.

Nyt Liusjärvellä on mahdollisuus näyttää, että hänen tekemisissään on sittenkin linja. On sittenkin joku järjestelmällisyys, jonka pohjalta häntä voi arvioida.

Vai pettääkkö kantti, kun kyse on mestaruutta tavoittelevan joukkueen maalivahdista?

Temppua on turha puolustaa, se oli pelin ulkopuolella, ja täysin tarpeeton.

Noronen ei ole sikailija, tässä kohtaa vain petti hermo. Kosto, josta aiheutuu jälkiseuraamuksia. Pelaajayhdistys toivoo jäseniltään toisten pelaajien kunnioittamista, mutta suostuuko pelaajien etujärjestö NHL:stä tuttuun malliin, jossa pelikiellossa oloajalta napataan liksa pois? Pistää ehkä pelaajat ajattelemaan mitä tekevät.

Kokonaan toinen kysymys on, onko sillä mitään merkitystä? NY Islandersin Trevor Gillies menetti useita kymmeniä tuhansia dollareita yhdeksän ottelun pelikieltonsa aikana, mutta ensimmäisen ottelun kolmannessa vaihdossa läsähti jälleen. Uhri oli tälläkertaa Wildin Cal Clutterbuck.

Kymmenen ottelua lisää pelikieltoa ja 33 ottelussa kaukaloon pukenut Gillies on ollut pelikiellossa nyt 19 ottelua. Liigan minimipalkalla (500 000 usd) pelaava Gillies on menettänyt noin 100 000 dollaria palkkoja pelkästään pelikieltojensa vuoksi.

Maaliskuun lopussa nähdään Gilliesin osalta, onko oppi mennyt perille. Norosen kohdalla vähän aikaisemmin.

Nuorten miesten leikkejä?

2011-03-04T07:23:00.002-08:00

SM-liigasta on tulossa nuorten valmentajien temmellyskenttä. Ensi kaudella ruotuun astuu kolme uutta päävalmentajaa, Tuomas Tuokkola (35), Karri Kivi (41) ja Lauri Marjamäki (33).

Tänä vuonna valmentajana debytoi Sami Hirvonen (37).

Kari Jalonen vaihtaa HIFK:n Pelicansiin, Pekka Virta KalPan TPS:ään ja Petri Matikainen Bluesin HIFK:iin, mutta kaikki ne, joiden tulevat päävalmentajat ovat muita kuin nykyisiä liigavalmentajia, ovat päätyneet alle nelikymppiseen tulokkaaseen.

Miksi?

Trendi on tietysti ollut olemassa jo pitkään, SM-liigassa ei kokeneita valmentajia ole juuri näkynyt. Uransa viimeisen sopimuksen (omien sanojensa mukaan) kirjoittanut Hannu Aravirta on alle 60-vuotias, samoin toinen konkari, Erkka Westerlund.

Risto Dufva on kokenut valmentaja, mutta itse asiassa hänelläkin on liigassa käynnissä vasta neljäs kausi päävalmentajana. Pitkän tien ”farmissa” (divarissa ja Mestiksessä) kulkenut Dufva on ikään kuin SM-liigan Bruce Boudreau.

Kari Jalonen aloitti liigassa päävalmentajana 2001, samaten Ari-Pekka Selin. Westerlundin ja Aravirran lisäksi ainoastaan Harri Rindell on liigavalmentajista valmentanut viime vuosituhannella, ja hänkin oli pitkään sivuraiteella liigavalmentamisen suhteen.

Onko valmentajan duuni muka niin stressaavaa? Vai tekevätkö valmentajat itse itsestään niin kuolemattomia, etteivät muka jaksaisi valmentaa enää?

SM-liigan sivuilta löytyi tammikuussa päivitetty lista kaikkien aikojen TOP-10-valmentajista:

Eniten otteluita SM-liigassa, päävalmentajat
Tilanne 21.1.2011
1. *Hannu Aravirta 699
2. Hannu Jortikka 691
3. Jukka Rautakorpi 586
4. Heikki Mälkiä 580
5. *Kari Jalonen 504
6. Jukka Jalonen 451
7. Matti Alatalo 448
8. Rauno Korpi 444
9. Pentti Matikainen 423
10. Mika Toivola 409

Sittemmin Erkka Westerlund on ohittanut Toivolan, joten kymmenestä eniten valmentaneesta ainoastaan kolme on tällä hetkellä liigavalmentajana. Jukka Jalonen on maajoukkueessa ja Rautakorpikin liitossa, mutta muut varmasti palaisivat töihin, jos vain joku kysyisi.

Onko peli muuttunut muka niin paljon, ettei näille herroille ja heidän ajatuksilleen löydy enää sijaa? Vaikea uskoa, kentällä on kuitenkin edelleen viisi pelaajaa molemmilla joukkueilla, ja pelivälinekin on tismalleen sama.

Toki nuoria koutseja on ollut ennenkin. Yllä olevalla listalla komeileva Rauno Korpi oli alle 30-vuotias, kun johdatti Tapparan ensimmäistä kertaa Suomen mestariksi ja allekirjoittaneen isäukko täytti 31 samana päivänä, kun Ilves voitti mestaruuden 1985.

Tuntuu uskomattomalta, että ykköskandidaatti SM-liigan vuoden valmentajaksi, Pekka Rautakallio on ilman työpaikkaa ensi vuodeksi. Ikä: 57.

NHL:ssä trendi on vielä voimakkaampi. Michael Farber kirjoittaa aiheesta osuvasti tuoreessa SI:n nettikolumnissaan:

"To borrow from Mark Twain, who once wrote that you couldn't throw a brick in Montreal without breaking a church window, these days you can't have a bun fight in the media lounge at Montreal's Bell Centre without striking a former NHL coach."

Isossa liigassa pelillinen muutos työsulkukauden jälkeen on ollut niin suuri, että sen vuoksi moni on pudonnut kelkasta. Toki osa on pysynyt leikissä mukana, Jacques Lemairen ura ei ole ollut yhtä ruusuinen lockoutin jälkeen kuin mitä oli sitä ennen, mutta siitä huolimatta hän on edelleen ruodussa. Ja yrittää tehdä New Jerseyn peräsimessä mahdottomasta mahdollisen.

NHL on toki myös kopioijien liiga. Kun Pittsburgh onnistui Dan Bylsman kanssa voittamaan Stanley Cupin, hetkessä kaikki muutkin ryhtyivät nostamaan AHL-valmentajia NHL:n päävalmentajiksi, ja läjä jo meritoituneita NHL-valmentajia jäi ihmettelemään vierestä, että miten tässä näin pääsi käymään.

Osasyy voi olla myös seurapomojen sukupolven vaihdoksessa. Kova ja monta sormusta kantava koutsi voi olla uhka noviisipomolle. Nuoria ja kokemattomia kun on varmasti helpompi pomputtaa.

Onko niin, että ideat ja tekeminen on vain jäänyt päivittämättä?

Toisaalta, homman voi myös ajatella toisinpäin. Kokenut ja meritoitunut koutsi maksaa helposti SM-liigapelaajan keskiarvopalkan verran enemmän kuin noviisikoutsi. Eikä ne kokeneet koutsit NHL:ssäkään ilmaisia ole.

Kuten eräs pitkän linjan liigapomo aikanaan tiivisti: ”miksi maksaa 50 000 euroa enemmän jollekin nimikoutsillle? Samoja kiertoharjoituksia ne kuitenkin vetää.” Ja kaukalossa ratkaisee nimenomaan pelaajat.

Ps. Blogi on elänyt viime aikoina aikamoista hiljaiseloa. Sanomisen tarvetta on ollut, mutta palkalliset työt ovat vieneet ”liikaa” aikaa. Aika monta siinä hetkessä hyvältä tuntunutta blogikirjoitusta on alkanut syntyä, jäänyt kesken ja vanhentunut käsiin ennen kuin on ollut aikaa kirjoittaa. Lisäksi on totuuden nimissä sanottava, että kun puskee noin 90 radiolähetystä kaudessa lätkäkeskustelua, joskus yksinkertaisesti loppuu ideat.

Välillä tuntuu, että yrittää liikaa syleillä maailmaa. Lätkäskenessä on paljon hauskoja pikkujuttuja, jotka voisivat olla blogikirjoituksen arvoisia, mutta jotka tuntuvat liian trivaaleilta. Ehkä tässäkin kohtaa olisi syytä vaihtaa asennetta, mikään detalji ei ole liian pieni blogin aiheeksi. Vai?

Kaikkien näiden vuosien aikana ensimmäistä kertaa on ollut olo, että olisikohan aika pistää piste tälle blogille. Katsoin kuitenkin itseäni peilistä, ja totesin tämän olevan vain pitkän runkosarjan aiheuttamaa tuskaa. Olo on ikään kuin pelaajalla, jonka jengi on jo varmistanut paikkansa pudotuspeleissä, ei ole pakko rypistää koko ajan, kun isot pelit odottavat. Toivottavasti tämä on siis vain ohimenevää, pudotuspelit alkavat ensi viikolla ja lupaan pyhästi parantaa tapani.

Kiitos niille, jotka ovat jaksaneet käydä silloin tällöin täällä vilkaisemassa elämän merkkejä. Teitä kuitenkin statistiikan perusteella edelleen on. En ole kuollut, enkä nääntynyt työnteosta. Annos junnulätkää tänään, A-nuorten SM-liigan playoffit ovat jo kovaa vauhtia käynnissä, ehkä sieltä löytyisi se sanomisten tarpeen kipinä.

Mikä niitä vaivaa?

2011-02-20T22:54:00.003-08:00

Hei, olen yhä olemassa!

Blogin hiljaiselo on johtunut työkiireistä, sairastelusta ja matkustelusta.

Viime viikko meni lätkän merkeissä paitsi Hakametsässä, myös Raumalla ja Tukholmassa.

Lauantai-iltana kävelin ennen Tapparan peliä Hakametsän käytävällä juuri, kun Jokereiden pienehkö, mutta äänekäs faniryhmä tallusti sisällä.

Piippuhyllylle kiivetessäni jäin pohtimaan millaisen tunteen se ryhmä herätti tamperelaisissa, ja millaisen se herätti itsessäni.

Muutama tamperelainen kun kehtasi jopa ääntään korottaen kuittailla takaisin heti ovella alkaneelle laulannalle, ja tunnelma noin muutenkin oli varsin lämminhenkinen, siis positiivisessa mielessä.

Ja vähän samantyyppistä henkeä oli ilmassa myös edellisenä päivänä Raumalla, vaikka siellä miteltiin Satakunnan herruudesta. Kuittailua, huutelua, mutta sittenkin sellaisessa supisuomalaisessa hengessä.

Tunnelma oli vähän eri kuin Tukholmassa. Tiistaista AIK-Djurgårdenia kun voisi kutsua vaikka sanalla pelottava.

Tifot olivat hienoja, kilpalaulanta komeaa, mutta joku siinä ilmapiirissä oli vastenmielistä.

Ehkä se vastenmielisyys syntyi niiden ihmisten katseista ja eleistä. Se pitkällä sivulla istuva insinöörikin muuttui liki mielipuolen näköiseksi, kun levitti kätensä ja ryhtyi huutamaan törkeyksiä vastustajalle. Se ei ollut ihan tavan hurmoshenkisyyttä, vaan ihan aitoa ja oikeaa vihaa.

Kaikki ei ole kansankodin lätkäskenessä ihan kohdallaan, kun paikalla on 300 poliisia, metallin- ja räjähteidenpaljastimet, mellakka-aidat sekä kaikin puolin laajamittaiset turvatarkastukset.

Ja pelin jälkeen kävi ilmi, ettei nekään olleet liikaa. Suomi-poika katseli metron ikkunasta, kun fanit ja mellakkapoliisit myllyttivät yhdellä metroasemalla matkalla keskustaan päin.

Ei tarvinnut jälkikäteen enää pohtia miksi halli ei ollut täynnä tai liioitteliko se perheenisä, joka sanoi ettei toisi pikkupoikaansa paikallispeliin.

Sitä jää vain tällainen sivustaseuraaja miettimään, että mikä saa tavallisen keskiluokkaisen äijän tuolla tavalla keskellä viikkoa sekoamaan? Tokkopa se kotikasvatuksesta tai sikäläisestä kraanavedestä johtuu.

Oma pesä kuntoon

2011-02-09T23:34:00.002-08:00

Tämän viikon mielenkiintoisin lätkätieto kotimaasta on pelajaayhdistyksen tekemä jäähallikysely. Otos ei ole järin iso, mutta antaa varmasti oikeanlaisen suunnan.

Tuloksissa on muutama mielenkiintoinen seikka. Hartwall Areena, Turkuhalli ja Tapiola uusina halleina ovat kärjessä, kaikki tykkäävät käydä Helsingin vanhassa jäähallissa, mutta Oulu on ehkä hieman yllättäen monen suosiossa.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä Porin hallin huono kunto, eikä Tampereellakaan kukaan ole jaksanut vaatia suuria remontteja, koska kiekkoväki odottaa kieli pitkällä mahdollista uutta monitoimihallia.

Sen sijaan Jyväskylän sijoitus on käsittämätön. Halliin investoitiin hiljattain miljoonia, mutta olosuhteet paranivat vain maksavilla asiakkailla? Pääosanesittäjistä viis.

Toki, vierasjoukkueen tilat ovat hallissa kuin hallissa aina heikommassa jamassa kuin isäntien. Se on osa pelin henkeä.

Siksi yllättävin tieto on, että KalPan oma pukukoppi arvioitiin liigan huonoimmaksi. Savolaisten kopissa en ole käynyt, joten on vaikea sanoa mikä siinä mättää, mutta jotain ilmeisesti tarvitsisi tehdä.

Kun omistajat ovat NHL-tasoa, vieraspelireissuilla kulkeminen jatkuvine yöpymisineen on NHL-tasoa, niin myös oma pesä pitäisi olla edes siihen suuntaan. Ei luulisi olevan niin vaikeaa.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki

2011-02-06T10:58:00.003-08:00

Vaikka lauantaina Olympiastadionilla jaossa oli vain kolme sarjapistettä näin virtuaalisesti voi jakaa täydet kymmenen. Ja antaa päälle vielä sen kuuluisan papukaijamerkin.

Skeptikko pelkäsi pahinta, mutta kaikki odotukset ylittyivät. Kaikki toimi kuin rasvattu salama. Toisen erän lopun pleksinkorjaus oli jotain, mille kukaan ei etukäteen voinut mitään ja se kesti ehkä muutaman minuutin liian pitkään. Pikkujuttuja.

Totta kai tästäkin tapahtumasta perusnegatiiviset valittajat löysivät jotain marinan aihetta, mutta valtaosalle kysymyksessä oli A1-luokan elämyksestä. Ensimmäinen on aina ensimmäinen, ja tällä kertaa rima asetettiin seuraaville yrittäjille niin korkealle, että sen ylittäminen voi Suomen olosuhteissa ja mittakaavassa olla liki mahdotonta.

Fiilistä ei pilannut edes se, että katsojista iso osa oli nauttinut aavistuksen liikaa ilolientä. Olivatko punapaidat ottaneet suun kostuketta enemmän tai vähemmän on vaikea arvioida, mutta äänijänteitä HIFK:n kannattajat pitivät yllä isäntiä paremmin. Ainakin lehdistökatsomossa oltiin liki liikuttavan yksimielisiä siitä, että voittanut joukkue voitti myös kannustuksessa. Alusta loppuun asti.

NHL:n Winter Classiceja on tullut katsottua vain televisiosta, mutta Helsingin tapahtumasta jäi aidompi kuva. Oltiin jääkiekko-ottelussa, ei markkinahumussa.

Skeptisimmät sanovat jo nyt, että vastaavia ei kannata jatkossa järjestää. Kerta riittää, myös maksavalle yleisölle. Lauantain jälkeen siihen on vaikea yhtyä. Ensi vuonna isännöi HIFK, seuraavalla kaudella tavataan Lahden mäkimontussa. Ulkoilmapelit ovat tulleet jäädäkseen.

Jos joku ennen peliä arvosteli tapahtuman nimeä, Talviklassikkoa, näin jälkikäteen voi sanoa, että se oli turhaa. Siitä ottelusta tuli klassikko. Ei pelillisesti, mutta monella muulla, positiivisella, tavalla.

Luottamuksen ytimessä

2011-02-01T21:28:00.003-08:00

Siirtomarkkinoilla koko kauden edestakaisin veivaillut Rauman Lukko ilmoitti siirtorajan viime hetkillä tehneensä sopimuksen Angel Krestevin kanssa. No, kävi niin, että puolustajan polvi oli sen verran sökönä, ettei mies läpäissyt Lukon teettämää lääkärintarkastusta ja sopimus jäi syntymättä.

Lukon toimistolta lähti muuttuneesta tilanteesta asianmukainen tiedote (kirjoitusvirheet tiedotteessa):

"Krstev ei saapunut Raumalle

Lukon jo tiedottama sopimus Tsekkipuolustaja Angel Krstevin kanssa ei
toteutunut. Tiedossa oli hänen 14.1. saamansa isku polveen, jonka johdosta
hän oli ollut lääkärintarkastuksessa kotimaassaan Tsekissä.
Krstev ei kuitenkaan läpäissyt Lukon Helsingissä järjestämää
lääkärintarkastusta, joten sopimus ei koskaan astunut voimaan.

" Krstev oli tämän tammikuun siirtomarkkinoiden kovimpia nimiä. Päätimme
ottaa hänen kanssaan hallitun riskin, joka ei kuitenkaan tällä kertaa
valitettavasti tuonut toivottua lopputulosta.
Siirtomarkkinoilla olimme aktiivinen, mutta ei epätoivoinen toimija.
Päätimme, että vain todelliset vahvistavat hankinnat voivat
tulla kyseeseen ja laadukkaita pelaajia oli liikkeellä vähän. Olimme
mukana 5-6 pelaajan suunnitelmissa heidän tehdessään päätöksiä
loppukaudestaan ja mahdollisesti myös tulevista kausista. Koska näistä
neuvottelemistamme siirroista ei mikään lopultakaan toteutunut,
teimmekin ajoissa päätöksen antaa lisää näyttömahdollisuuksia omille
nuorille pelaajillemme. Luotamme vahvasti tähan joukkueeseen ja sen
mahdollisuuksiin kevään ratkaisupeleissä", toteaa Lukon toimitusjohtaja
Timo Rajala. "

Eli tarve hankkia pelaajia oli niin suuri, että loppuun asti neuvoteltiin 5-6 pelaajan kanssa (mutta ei oltu epätoivoisia, ja vaikka Krstevin kanssa neuvoteltiin loppuun asti, niin silti tehtiin jo hyvissä ajoin ratkaisuja), mutta lopulta päädyttiin siihen, että luotetaankin niihin omiin pelaajiin, joihin alunperin ei luotettu, koska neuvoteltiin 5-6 pelaajan kanssa?

Varsinaista luottamista.

Seuraavalla kerralla kannattaa ehkä miettiä, millaisia sammakoita tiedotteisiin päästää.

Marttyyrit

2011-01-28T00:15:00.003-08:00

On taas se aika vuodesta, kun fanit nostavat päätään, ja vaativat itselleen jotain oikeuksia.

Tällä kertaa kyse on tietysti Jokeri-faneista, jotka ovat päättäneet marssia ulos tämäniltaisesta paikallispelistä, koska he eivät saa rakentaa jättikokoista tifoa ensi viikonlopun ulkoilmapeliin.

Suomalaista fanikulttuuria sivusta seuratessa tulee väkisin mieleen, että fanit yrittävät tehdä itsestään marttyyrejä. Hyvän puolesta pahaa vastaan taistelevia pieniä ihmisiä, jotka vain juuttuvat byrokratian rattaisiin.

Totuus on kuitenkin se, että vaikka suurin osa faneista käyttäytyy hyvin ja asiallisesti, ryhmässä on aina myös niitä, jotka eivät käyttäydy. Ja joiden vuoksi viranomaisilla on täysi oikeus olla tiukkana, kun kyse on turvallisuusasioista.

Kaikki asiat ovat neuvoteltavisssa, mutta tie on aina kaksisuuntainen. Jos minä olisin SM-liigaseuran toimitusjohtaja, ei hirveästi kiinnostaisi tehdä yhteistyötä sellaisten ryhmittymien kanssa, jotka vierasmatkoilla pilaavat edustamani brändin mainetta tappelemalla tai rähisemällä. Tai jotka kotiotteluissa aiheuttavat pahennusta naurettavilla ja lapsellisilla "Haista v*ittu"-ryhmähuudoilla.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Faneilla on kummallinen käsitys oikeuksistaan. Faniryhmät saavat alennusta lipuistaan ja saavat usein läjän muitakin etuja. Yleensä halvimman kausikortin seuran kuin seuran otteluihin saa fan clubien jäsenet. Seuroille nämä ovat siis itseasiassa ne huonoimmat asiakkaat.

Samaan aikaan fanit kuvittelevat, että heillä on lupa tehdä mitä haluavat. Viis viranomaisista, viis siitä, kokevatko muut ihmiset heidän läsnäolonsa epämiellyttäväksi tai jopa uhkaaviksi. Fanit kokevat, että seura on itseasiassa heidän. Vaikka todellisuudessa seura on vain yritys, jonka asiakkaita he ovat. Eikä asiakas on aina oikeassa-fraasi todellakaan päde reaalimaailmassa.

Käyttäytymällä kunnolla, yrittämällä oikeasti toimia avoimesti ja asiallisesti, on mahdollista saada asioita järjestymään. Niin kauan, kun fanit aiheuttavat seuroille lisätyötä ylimääräisten järjestyksenvalvojien ja muiden turvallisuusjärjestelyjen vuoksi, on täysin ymmärrettävää, että myös seurojen suhtautuminen voi olla astetta nihkeämpää.

Vaikka valtaosa käyttäytysikin kunnolla, yksi tai kaksi hölmöä voivat saada aikaan jälkiseuraamuksia. Näinhän elämä menee myös kaukalossa. Kiekko katsomoon ja kymmenen sekuntia myöhemmin koukkujäähy - kahden pelaajan yksittäiset virheet - voivat maksaa seuralle kolme pistettä, pudotuspelipaikan tai pahimmillaan/parhaimmillaan mestaruuden. Ryhmä kärsii yksilön virheistä.

Parhaimmillaan kahden seuran kannattajat luovat halliin infernaalisen hienon tunnelman. Valitettavasti sellaista näkee harvoin, yleensä kun fanit vain keskittyvät johonkin ihan muuhun. Eikä syy ole viranomaisissa. Syy löytyy kannattajien peileistä.

Päälleliimatun keskieurooppalaisen fanikulttuurin väkisinmatkimisen sijaan nämäkin fanit voisivat jatkossa keskittyä ihan vain oman joukkuensa kannattamiseen. Kukin tyylillään, ilman että on vain yhtä oikeaa tapaa. Vaikka jo heti tänään.

Java ja Holle

2011-01-25T23:43:00.002-08:00

SM-liigan kaikkien aikojen paras maalintekijä Arto Javanainen poistui keskuudestamme. Karhuherra ehti jo omalla tavallaan muistaa "Javaa", ja aamulla töihin lähtiessäni ehdin jo matkalla hahmotella mitä kirjoittaisin.

Kunnes ostin päivän IS:n ja näin Pekka Holopaisen kolumnin. Se riisui täysin aseista.

Ystävät ja kylän miehet, vastustajat ja viholliset. En kovin usein puffaa omien työnantajieni tuotoksia, mutta nyt sen teen. Tämän päivän IS Urheilun yksi kolumni kertoo kaiken olennaisen kahdesta porilaisesta.

Se kertoo miksi Pekka Holopainen on Suomen paras urheilutoimittaja. Ja miksi Arto Javanainen on ikuisesti SM-liigan paras maalintekijä.

Koivujen kekkerit

2011-01-24T09:44:00.000-08:00

Henkilön ammatillisia saavutuksia mitataan suoritusten perusteella. Kuka myy eniten, kuka rakentaa eniten tai urheilussa, kuka voittaa eniten. Yksilönä tai joukkueena.

Urheilussa menestystä voidaan mitata myös suosiolla. Jos vaikkapa pelipaidan jäädytys olisi kiinni kansansuosiosta, Saku Koivun paidanjäädytyksestä Montrealissa ei tarvitsisi keskustella.

Bell Centerin yleisö osoitti lauantaina Koivulle suosiota seisaallaan, ehkä viimeisen kerran. Yli 15 vuotta sen jälkeen kun nuori numero 11 oli ensimmäisen kerran saanut Canadiensin kotiyleisön ylös penkeiltään, tuolloin vielä vanhassa Forumissa. Sen aikaan sai uran ensimmäinen NHL-maali 26.10.1995.

Lauantain standing ovation ei ollut yhtä pitkä ja yhtä dramaattinen kuin keväällä 2002, jolloin Koivu palasi kuoleman porteilta kaukaloon syövän selätettyään. Ne minuuttitolkulla kestäneet aplodit olivat ehkä kaupungin ja seuran historian toiseksi pisimmät, edelle ehätti vain legendaarisen Forumin viimeinen ilta ja Maurice "The Rocket" Richardin osakseen saama ylenpalttinen huomio.

Lauantaiset aplodit eivät tuntuneet mitenkään liioitelluilta eivätkä päälleliimatulta. Enemmänkin ne olivat ikään kuin koskettavat jäähyväiset. Jäähyväiset, jotka toissa kesänä ja keväänä jäivät sanomatta.

Päivää aiemmin pidetyssä lehdistötilaisuudessa ex-kapteeni oli sanonut juuri ne sanat mitä häneltä haluttiin kuulla, ei ansaitse jäädytystä, pahoillaan ettei voittanut Stanley Cupia ja ettei opiskellut ranska. Silti ne tuntuivat oikeasti tulevan sydämestä.

Vaikkei Saku Koivu ikinä voittanut Stanley Cupia Montrealin paidassa, hän on ikuisesti kaupunkilaisille kuin oma poika. Turussa syntyneelle suomalaissentterille siinä on jo saavutusta kyllikseen.

Poika-Koivun valmistautuessa lauantain tunteikkaaseen paluuseen Turussa Isä-Koivu valmistautui paluuseen parrasvaloihin. Paikallinen Palloseura tarvitsi pelastajaa, ja Jukka ilmoittautui mukaan talkoisiin.

Monessa muussa kaupungissa paluu ei olisi ollut mahdollista, Turussa oli. Jukka Koivua kun seuraa Turussa poikiensa aikaansaama aura, joka tekee hänestä liki yhtä kuolemattoman jumalan kuin mihin hänen poikansa ovat itsensä pelanneet.

Yhtä kaikki, Big Daddy on laskelmoinut tilanteensa herkullisesti. TPS:n materiaali on niin hyvä, ettei se joudu tiukoille edes karsinnoissa. Paras seitsemästä-sarja ei jätä tilaa suurille yllätyksille, varsinkaan kun välissä ei ole hermoja ja mieltä raastavia playout-pelejä.

TPS ei yksinkertaisesti voi pudota. Ja kun seura on itse itsensä tähän ajanut, Jukalla ei ole mitään hävittävää. Kävi miten kävi, hän on pelastanut TPS:n. Joko runkosarjan tai karsintojen kautta.

Turkulaisseura oli ajanut itsensä jatkuvien virhevalintojen vuoksi tilanteeseen, jossa sillä ei ollut vaihtoehtoa kuin erottaa lisää valmentajia ja palkata lisää uusia. Liki kaikkea muuta oli jo yritetty.

Jukka Koivun mukana tulivat kauden yhdeksäs (Seppo Suoraniemi) ja kymmenes (Jani Kiviharju) valmentajat. Heidän tehtävänään on pelastaa TPS.

Kiitosta on luvassa, muttei samanlaisia kuin millaiset Saku sai lauantaina Montrealissa. Sellaisiin ei riitä yhden seuran pitäminen SM-liigassa. Ei, vaikka kyse on Turun Palloseurasta.

Kasvattajaseura

2011-01-22T02:02:00.002-08:00

Palasin viime yönä journalistisille juurilleni. Ennen vuodenvaihdetta Jatkoajan päätoimittaja Emil Elo pyysi kirjoittamaan kolumnin heidän kolumnisarjaansa, joka alkaisi ilmestyä tammikuussa.

Tuskailin aiheen kanssa, kirjoitin sen jo kertaalleen valmiiksi, mutta heitin sen roskakoriin. Luomisen tuska oli hirveä.

Viime yönä puolen yön jälkeen se kuitenkin löytyi. Löytyi jostain se ajatus siitä, mikä on Jatkoajan vahvuus. Miksi ja miten Jatkoaika on kasvattanut mediakenttään lukuisia alalta nykyään leipänsä saavia.

Ja se kolumni syntyi lopulta hetkessä. Kuin vanhaan hyvään aikaan, yömyöhäällä se kuuluisa kirjoittamisen flow iski. En ole pitkään aikaan tehnyt töitä kotona, nytkin kirjoitan tätä työhuoneellani Tampereen keskustassa, mutta sinä hetkenä se oli kuin paluu juurille. Valtaosan omasta mielestäni parhaista Jatkoajan jutuista olen kirjoittanut yömyöhäällä kotona.

Olen velkaa Jatkoajalle paljon. Se ohjasi minut pankki- ja vakuutusuran sijasta media-alalle. Jatkoaika avasi silmäni siitä, mitä oikeasti haluan tehdä. Pyöriä halleilla, katsella pelejä ja harjoituksia, tavata ihmisiä ja kirjoittaa. Vaikka teen töitä radiolle ja televisiolle, ja pidän molemmista välineistä ja sen vahvuuksista, pohjimmiltani olen kuitenkin kirjoittava toimittaja. Ja sille uralle pääsemille, ajautumiselle tai joutumiselle Jatkoaika antoi alustan.

Jatkoaika on ikään kuin kasvattajaseura, josta juniorikiekkoilijat aikanaan ponnahtavat isompiin sarjoihin. Kun Saku Koivu eilen lehdistötilaisuudessa kertoi seuraavansa edelleen tarkasti Montreal Canadiensia, koska vietti siellä niin monta vuotta, oli helppo samaistua siihen ajatukseen. Minäkin kirjoitan tiedostamatta tai tietoisesti joka aamu työhuoneella koneen aukaistessani ensimmäisenä www.jatkoaika.com. Se on se henkinen kotini.

Samalla tavalla kuin entisiä joukkuekavereita yhdistää ajat pukukopissa, entisiä jatkoaikalaisia yhdistää ne pioneeriajat. Kun piti todistaa oman ja sivuston olemassaolon oikeutus. Siitä on syntynyt yhteisö, joka ei välttämättä ole kovin tiivis, mutta kun hallilla törmäät vanhaan tuttuun Jatkoajasta, yhteinen sävel löytyy aina. Se on yhdistävä tekijä.

Kun tammikuussa 2002, liki päivälleen vuosi Jatkoajan perustamisen jälkeen, kirjoitin ensimmäisen juttuni sinne, en olisi ikinä uskonut mihin se johtaisi. Tuskin uskoivat nekään, jotka minua siihen pyysivät, tai ne, jotka sivustoa silloin johtivat.

Ajat Jatkoajassa rivimiehenä, päätoimittajana ja lopulta hallituksen puheenjohtajana eivät aina olleet ruusuilla tanssimista. Mutta sinä aikana ja sen ansiosta myöhempinäkin vuosina hankitut kokemukset, elämykset ja pienet hetket, ovat korvanneet sen täysmittaisesti. Vaikka se otti aikaa ja tunteja, koen edelleen olevani kiitollisuudenvelassa. Velassa, jota en pysty koskaan maksamaan takaisin. Jatkoaika muutti enemmän minua kuin minä Jatkoaikaa.

Jatkoaika täyttää tänään 22. tammikuuta 2011 kymmenen vuotta. Kasvattajaseuraksi se on nuori, mutta näytöiltään varsin tehokas. Siirtokorvauksia tai kasvattajarahoja se ei ole koskaan saanut, tokkopa on osannut edes kaivata. Onnittelut se kyllä ansaitsee. Kaikki jotka ovat olleet tekemässä sitä, voivat olla ylpeitä mitä ovat saaneet aikaiseksi. Minä ainakin olen. Ja olen ylpeä siitä, että sain olla mukana monta hienoa vuotta.

Suikkanen, Suikkanen, Suikkanen, Suikkanen...

2011-01-21T04:54:00.002-08:00

Media-alalle hakeutuvat ovat väkisinkin aavistuksen narsisteja. Aina on nimi lehdessä, vaikkei koskaan olisi lapa jäässä. Parhailla, filmaattisimmilla muttei välttämättä fiksuimmilla, on myös pärstä televisiossa. Vähemmästäkin alkaa itseään rakastaa.

Mikään ei kuitenkaan ylitä valmentajien jumaltautisuutta. Suomalaiset valmentajat ovat muutamassa vuodessa nostaneet itsensä jalustalle, ja kuvittelevat istuvansa tuomiopäivän alttarilla aivan sen viimeistä tuomiota jakavan ison miehen oikealla puolella. Elleivät jopa hänen paikallaan.

Nöyryys on kaukana, kun sponsorien logot puvunpaidan kauluksessa julistetaan omaa epistolaa. Tappion hetkellä veljet (lue: pelaajat) olivat pieniä, voiton tullessa tuuletus on kaikista suurin. Illasta toiseen koutseja kuunnellessa voisi hölmömpi harhautua kuvittelemaan, että nimenomaan valmentaja on tehnyt ne maalit. Ja ammattivalmentajien yhdistyksen puheenjohtaja Anuliisa Uotila kehtaa vielä voivotella valmentajien huonoa asemaa ja työn tulosvastuullisuutta. Yököttävää.

Kaikista vioistaan huolimatta valmentajatkin ovat kuitenkin ihmisiä. Ja ihmisiä pitää kohdella kuten ihmisiä.

Kai Suikkasen sanomisista tuli aikaisemmin blaastattua pari sanaa, mutta vaikka nytkin framilla on kyseinen "Parkanon intiaani", syyttävä sormi osuu tällä kertaa toiseen suuntaan.

Ensin Oulun Kärpät julkistivat alkuviikosta oman päävalmentajansa. Samaa tahtia jatkoi KalPa myöhemmin viikolla. Molemmat kertoivat neuvotelleensa myös Kai Suikkasen kanssa.

Että onnea vain Hannu Aravirta ja Tuomas Tuokkola, ette olleet työnantajanne ykkösvaihtoehtoja.

Vain suomalainen seurajohtaja voi olla niin tökerö, junnimainen ja amatööri, että ryhtyy lavertelemaan maailmalle neuvotteluista, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kärpät vielä kaksinkerroin, he kun myönsivät julkisesti neuvotelleensa myös Kari Jalosen kanssa. Jalosen, jolla on tällä hetkellä sopimus toisen liigaseuran kanssa.

Kai Suikkasesta on tullut suomalaisten kiekkojohtajien kilpi epäonnistumiselle, jos Aravirta ja Tuokkola epäonnistuvat, voi tarvittaessa nahkaansa pelastava pomo todeta yrittäneensä hankkia myös Suikkasta. Eri asia on sitten, miten lähellä seurat ovat toisiaan olleet. Kärppien Suikkaselle jättämä tarjous oli tiettävästi kaukana valmentajan tämän hetken markkina-arvosta.

Neuvotteluista laverteleminen ei ole reilua ketään kohtaan, ei Suikkasta eikä varsinkaan sitä palkattua valmentajaa kohtaan. Aravirta oli lopulta Kärppien kolmas vaihtoehto, Tuokkola KalPalle toinen.

Kärpistä sen vielä jotenkin ymmärtää, seura on lyhyessä ajassa ajautunut SM-liigan mallioppilaasta liigan pahimmaksi sekoilijaksi. Seppo Arposen lähtö kalifin paikalta sotki oululaisten pasmat täydellisesti. Eniten hämmästyttää, että moiseen sortuu myös KalPa. NHL-veteraani Sami Kapasen luulisi tietävän paremmin, miten hommat hoidetaan.

S*tanan tunarit.

Vintti kuntoon

2011-01-17T23:38:00.003-08:00

Se ei liene mikään kovin suuri yllätys, että Risto Dufvan harjoituksissa voi jollakulla mennä kuuppa sekaisin. "RD" kun on menestysreseptinsä löytänyt, eikä siitä hevillä luovu. Pelaajilta se vaatii paljon, joskin parhaimmillaan antaa myös paljon. Aika moni Jyväskylässä kiekkoileva ja sieltä jo maailmalle parin viime vuoden aikana lähtenyt saa kiittää uransa uudesta noususta tai kehityskäyrän jyrkemmästä nousukulmasta nimenomaan Dufvan koulua.

Joillekuille se koulu on muodostunut koirakouluksi. Viimeisimpänä leikistä luopuivat Jussi Makkonen ja Vili Sopanen - kaksikko, josta jo melkein etukäteen pystyi sanomaan, etteivät he sovi Risto muottiin ja hiekkalaatikolle. Karvaani kulkee, ja koirat sen kuin haukkuvat.

Joskus juolahtaa mieleen, että resurssinsa isoksi viime vuosina kasvattanut JYP tekee Dufvan johdolla tätä koirakoulua osittain tarkoituksella. RD kun johtaa joukkojaan suht klassisesti, kolmasosa rakastaa, kolmasosa vihaa ja koutsin tehtävä on huolehtia, ettei se väliinjäävä kolmannes veljeile liikaa jälkimmäisen ryhmän kanssa. Onnistuessaan tulokset ovat suht kiistattomat, mitä nyt viime syksynä pääsi vähän lipsahtamaan tavalla, joka sitten pudotuspeleissä kostautui.

Siihen leikkiin kuuluu osaltaan tällaisten Sopasten hankkiminen. Vaikea on nimittäin uskoa, ettei Jyväskylässä tiedetty millainen pelaaja ja millainen persoona Lahdesta nelostietä pitkin Jyväskylään reppunsa ja pelikanssinsa siirsi. Hyväkin ryhmä kaipaa aina yhden kapinallisen, ja joskus ryhmä kaipaa esimerkin siitä, että viestin sisältöä tarvittaessa toteutetaan.

My way or highway.

Vanha totuus on myös se, että kun peli kulkee, maitohappoja ei juurikaan huomaa. Kun voi nostaa kädet kattoon maalin ja voiton kunniaksi, maitohapot ei jyllää missään jäsenissä. Mutta auta armias jos tappioita tulee useampi putkeen, silloin puuskutus on vähän normaalia kovempaa ja tekosyitä tappioille haetaan ties mistä. Vaikka kyse ei edes olisi maailmanloppua edeltävästä tappioputkesta.

Siksi on ilman omiakin havaintoja helppo hyväksyä ne raportit, jotka kertovat, että JYPin harjoituksissa on hyvä ilmapiiri. Läppä lentää niilläkin, jotka saattavat valmennuksen suhteen kuulua siihen ei-tyytyväiseen kolmannekseen. Pääasia on, että joukkue voittaa.

Kun peli kulkee, niin paitsi kroppa, myös kuuppa on kunnossa.

Joskus rajat iskevät kuitenkin vastaan. Tämän viikon Veikkaajassa Sami Vatanen kertoo pitäneensä nuorten MM-kisojen jälkeen viikon talviloman, ikään kuin tavallinen palkansaaja. Aloite oli tullut joukkuekavereilta ja päävalmentaja oli idean ostanut ja toteuttanut.

Hässäkkää jyväskyläläisten ykköspuolustajan ympärillä oli ollut niin paljon, että kopissa uskottiin 19-vuotiaan pojan kaipaavan vähän lepoa. Harjoitteluun tuli täyskielto, tosin ulkojäillä Vatanen tunnustaa "nopeasti pyörähtäneensä", mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Harvalla joukkueella on moiseen varaa, mutta kun kerran mahdollisuus on, niin miksi sitä ei saisi hyödyntää? Elokuussa alkaneesta harjoituskaudesta lähtien Vatanen on urakoinut varsin kiitettävästi, ja kantanut taakkaa myös kentän ulkopuolelle viimeistään sen jälkeen, kun kävi selväksi, ettei Mikael Granlund kaartele Buffalossa leijonapaita päällään.

Harjoitusottelut, liigaottelut, nuorten harjoituspelit ja nuorten kisat. Ja keväällä pitäisi vielä rutistaa liki puolet SM-liigasta, pleijarit ja päälle vielä todennäköisesti aikuisten MM-kisat. Taakka on aika kova.

Kokonaan toinen tarina on tietysti se, että rapakon toisella puolella aika moni saman ikäinen kantaa jo samaa taakkaa. Training camp, 82 runkosarjapeliä ihan eri tason matkustusmäärillä sekä päälle 16 voittoon tähtäävät pudotuspelit. Rääkki, johon aika monen mielestä Vatasen pitäisi olla jo ensi syksynä valmis. Siellä moisia lomia harvemmin tarjotaan, aikaa on nukkua joko bussissa tai lentokoneessa, sarjasa vähän riippuen.

Sitä silmälläpitäen ja Vatasta sekä jäällä että sen ulkopuolella katsomalla on todettava, että moisesta todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin vastaantulevasta urakasta selvitäkseen pojan kannattaisi suorittaa tulevana suvena ihan vanhan liiton punttikuuri. Riippumatta siitä, mitä yliopiston tai Vierumäen akatemian käyneet pilliinviheltäjät yrittävät sanoa. SM-liigassa raakaa voimaa ei juuri tarvita, eikä siten harjoitella, mutta maailma ja eritoten lätkämaailma on erilainen rapakon toisella puolella.

Lomasta sen sijaan tarjotaan täältä suunnalta hatunnostoa "RD":lle. Harva koutsi olisi moiseen ryhtynyt, liian usein sen yksittäisen runkosarjapelin yksittäiset sarjapisteet ja sitä kautta edistyvä oma ura koetaan liian tärkeäksi, ettei asioita voi ajatella pelaajan tai joukkueen kannalta pitkän aikavälin tavoitteena.

Tällaisesta lomasta kun ei voi olla muuta kuin hyötyä, vaikka sen olisi viettänyt piipahtamalla Ruotsin laivalla, kuten Vatanen.

Todennäköisesti ratkaisusta kiittää myös Jukka Jalonen, varsinkin kun vahvasti näyttää siltä, että Vatanen lienee maajoukkueen kärkipuolustajia Slovakian MM-kisoissa, jossa vaakalaudalla on paitsi leijonien maine ja kunnia, myös Jalosen oma ura maajoukkueen peräsimessä. Päävalmentaja nukkunee yönsä paremmin kun tietää, että tärkeän nuoren puolustajan jalkoja ei ole ajettu jumiin tammikuussa, vaan kropassa riittää energiaa. Eikä vintti ole pimeänä, vaan täydessä loistossa.

Väärille jäljille

2011-01-14T05:25:00.004-08:00

Harhaanjohtamisen teema jatkuu...

Miten monta kertaa kaudessa valmentaja haukkuu tuomarit? Jotkut tekevät sitä useammin kuin toiset, mutta varmaa on se, että jokainen valmentaja tekee sen vähintään muutaman kerran kaudessa.

Osalle koutseista se on osa peliä, ollaan valmiit ottamaan vaikka ne sakot, jotta tuomarit ovat ns. varpaillaan.

Miksi olisivat? Koska tuomaritkin ovat vain ihmisiä. Se tuomari, joka väittää, ettei pelaajien ja valmentajien reaktioilla ole merkitystä, ei ole itselleen rehellinen.

Ja tällä hetkellä SM-liigan tuomaritoiminnassa on paljonkin palautetta annettavaksi. Taso on muutamassa vuodessa laskenut kuin lehmän häntä. Toisaalta, Tapparan toimitusjohtajan Mikko Leinosen kaltainen käyttäytyminen, liki jokaisen hävityn kotiottelun jälkeen tuomaritarkkailijan ripittäminen, ei kanna kovin pitkälle. Haukuista ja arvostelusta katoaa terä.

Kokonaan oma lukunsa on sitten tietysti ne valmentajat, jotka huutavat tuomareille vain huutamisen ilosta. Sen vuoksi, että oman joukkueen peli harmittaa tai ei halua ottaa kantaa oman joukkueen pelaamiseen.

Tuomarivirhettä on niin helppo syyttää omasta tappiosta, ja yrittää sitä kautta pitää huomio poissa siitä, että joukkue on pelannut huonosti. Meidän joukkue kärsi, meidän pelaajat kärsi. Me vastaan maailma. Turha luoda koppiin liikaa paineita, parempi yrittää johtaa pelinjälkeinen keskustelu väärille raiteille. Tai helpommille raiteille, riippuen miltä kantilta katsoo.

Pienen mesoamisen jälkeen valtaosa toimittajista on tyytyväisiä, eikä kukaan enää jaksa tivata, että ei kai yksi väärinvihelletty kaksiminuuttinen oikeasti aiheuttanut sitä, että oman joukkueen pelaaminen suli täydellisesti. Tai ettei avauspelistä ollut missään kohtaa mitään tietoa ja oma joukkue hävisi kaikki kaksinkamppailut.

Valmentajat, nuo harhaanjohtamisen mestarit.

Harhaa

2011-01-11T03:50:00.002-08:00

SM-liigan yksi aktiivisimmista tiedottajista, JYP, lähestyi mediaa eilen tiedotteella, jossa kerrottiin Hippoksen hallin täyttöasteen olevan SM-liigan suurin.

Uutisarvoa sillä ei ole siinä mielessä, sillä sarjakärjelle se on itsestäänselvyys. Sen sijaan olennaisempaa on kysyä, miksi hallissa ylipäätään on vapaita paikkoja?

Palkkoja ei makseta täyttöasteella vaan euroilla. Ja JYPillä on sisäänkantamattomia euroja aika paljon.

130 000 asukkaan kaupungissa yleisökeskiarvo liigan kärkijoukkueella on vain 4041, kun samaan aikaa 10 000 asukasta suuremmassa Oulussa se on yli 5600, vaikka Kärpät on kauden ykkösfloppaaja. Liki 60 000 asukasta pienemmässä Porissa keskiarvo on reilut 300 enemmän.

Hallin seinissä tulee rajat vastaan, Jyväskylässä toki yllättävän nopeasti, mutta niin kauan, kun käyttämätöntä potentiaalia on noin paljon, ei pitäisi olla varaa paukutella henkseleitä.

Vai joko jyväskyläläisetkin joutuvat myöntämään, ettei JYPin pelaaminen sittenkään ole kovin yleisöystävällistä? Detroitin päävalmentaja Mike Babcock on usein toistanut, että hänen joukkueelleen ei riitä pelkkä voittaminen, vaan pitää myös viihdyttää yleisöä. Samaa ei voi sanoa JYPistä kukaan, joka katsoo pelejä muiden kuin musta-valko-punaisten lasien läpi.

Tiedotekikkailuna eilinen oli toki liki mestarillinen temppu. Varsinkin, kun osa medioista jopa nielasi sen.

Se ei ollut romahdus

2011-01-04T04:59:00.003-08:00

Suomen tappio Venäjälle alle 20-vuotiaiden MM-kisojen puolivälierässä ei ollut romahdus. Jääkiekossa liki aina parempi joukkue voittaa.

Niin nytkin.

Vain täysin poikkeuksellisten yksilöiden ollessa käytettävissä, ja seistessä maalin suulla, Suomi lähtee tasavertaisin mahdollisuuksin Venäjää kamppailuun Venäjää vastaan. Joni Ortio ei ole poikkeuksellinen yksilö, vaikka pelasikin varsin kelvollisen turnauksen.

Suurimman osan pelistä Suomi oli huonompi joukkue. Se ei prässännyt eikä painostanut, koska ei pystynyt. Liike yksinkertaisesti ei riittänyt. Eikä viisikkopelaaminen, ennen kaikkea viisikkopuolustaminen, ollut sillä tasolla, mitä sen pitäisi olla, jotta Venäjän - joka lähtee kahdeksan kertaa kymmenestä Suomi-kamppailuun ennakkosuosikina - voisi kaataa.

Mentaalivalmentamisesta on tullut viime aikojen kotimainen trendiaihe. Totuus on, ettei yksikään mentaalivalmentaja korvaa puutteita lajiosaamisessa. Vasta sen jälkeen, kun luistelu, laukominen ja syöttäminen - jääkiekon kolme ydintaitoa - ovat riittävällä tasolla, voidaan puhua henkisen valmentamisen merkityksestä.

Se, ettei Suomi osaisi voittaa pelejä, eikä Suomi osaisi menestyä, on naurettava väite. Kun Suomella on laittaa jalkeille realistisesti kilpailukykyinen joukkue, on menestytty kohtuullisen hyvin. Voodootohtorit ja psykologit voivat väittää mitä tahansa muuta.

Kokonaan oma lukunsa on tietysti se, tarvitaanko edes mentaalivalmentajia, jos ne perusasiat ovat kunnossa. Kun tiedät osaavasi luistella, laukoa ja syöttää - hallitset kaikki kolme osa-aluetta kulloiselle tasolle riittäävn hyvin - itseluottamuksesi on automaattisesti kovempi.

Se ei ole sen vaikeampaa.

Joskus herättämiseen ei tarvita edes sitä henkistä valmentajaa. Kanadan olympiajoukkueen taannoinen manageri Steve Yzerman kävi Sveitsi-ottelun jälkeen "pikkukanukkien" kopissa. USA-pelissä jenkeillä ei koko ottelun aikana ollut edes mahdollisuuden häivää pärjätä. Aloituskiekosta loppusummeriin asti oli itsestäänselvää kumpi joukkue peliä veisi.

Oliko se Yzermanin ansiota? Vai oliko se sen ansiota, että pelaajat yksinkertaisesti halusivat voittaa enemmän kuin vastustajat? Yhtä kaikki, se oli näytöstä alusta loppuun asti. Se oli näytöstä tahdosta, halusta, mutta myös täysin ylivertaisista pelillisistä taidoista. He luistelivat paremmin, ampuivat paremmin ja syöttivät paremmin.

Ja niistä taidoista on tässä kaikessa on viime kädessä kyse. Luistelu, laukominen ja syöttäminen.

Legendoja tarvitaan

2010-12-29T23:29:00.002-08:00

Suomessa odotetaan kieli pitkällä sitä, että seuraava sukupolvi suomalaisia NHL-tähtiä tulee ja laittaa kotimaisen kiekon järjestykseen. Sami Kapanen on jo aloittanut sen näkyvästi, Ville Peltonen vähän vähemmän näkyvästi. Ja lisää on tulossa, uskokaa tai älkää.

Osa siitä edellisestäkin sukupolvesta on yrittänyt. Jari Kurrista ei ole Suomi-kiekon Wayne Gretzkyksi, Jari olkoot ikuisesti 601 NHL-maalia tehnyt viiden Stanley Cupin voittaja. Siinä on jo tarpeeksi yhdelle miehelle.

Kurrin takana moni suomalainen ex-stara on vain tyytynyt kohtaloonsa, ja jäänyt enemmän tai vähemmän taka-alalle. Ilkka Sinisalolla oli hetkensä Bluesin toimitusjohtajana, nyt hän on Philadelphian scouttina. Christian Ruuttu yritti samaa, ja päätyi niin ikään scoutiksi.

Ennen kaikkea Ruutun kohdalla kyse oli pitkälti siitä, ettei hän ollut pätevä ihmisjohtaja. Bluesissa on toki vuosien varrella sekoillut niin moni muukin, ettei "Chridenkään" todellista asiantuntemusta koskaan nähty.

Yhtä kaikki, liian moni on joutunut suomalaisen kiekkoyleisön ja jopa ns. sisäpiiriläisten sylkykupiksi, että jaksaisi oikeasti tehdä mitään. Liian moni on vain jäänyt aloilleen.

Yksi esimerkki on tietysti Esa Tikkanen. Suomessa Tikkasta on aina pidetty pellenä, vaikka Pohjois-Amerikasta voitaisiin juoksuttaa riviin liuta ex-pelaajia, jotka kertovat "Tikin" olevan huippuluokan pelikaveri, erinomainen joukkupelaaja niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. Calle Johansson nimitti taannoin Tikkasen uransa parhaaksi johtajapelaajaksi.

Nytkin Tikkasen ryhtyminen haalarihommiin, ja Mestiksen häntäpäähän juuttuneen Jokipoikien valmentajaksi, on kirvoittanut monenlaisia kommentteja. Lähinnä vähätteleviä, joissa on muistutettu hänen vaatimattomasta valmentajaurastaan.

Samaan hengenvetoon harva muistaa, että Gretzky ei ollut valmentanut päivääkään, kun hänestä tuli Phoenixin päävalmentaja. NHL:ssä.

Joskus ja jostain se vain on aloitettava.

Ja pelaajassa, joka voittaa viisi Stanley Cupia, on oltava jotain erikoista. Ja Tikkasessa on. Pelaajana lahjakas, mutta samaan aikaan kova tekemään töitä. Ja hankki itselleen maineen inhottavana vastustajana. Siihen ei moni suomalainen ole pystynyt. Ja se vaatii tietyntyyppisen luonteen.

Sellaisen, jolla voi pärjätä myös valmentajana.

Suomalainen jääkiekko tarvitsee valmentajiksi niitä, jotka ovat voittaneet. Voittamista voi opettaa vain sellainen, jolla on hiljainen tieto voittamisesta. Ja Tikin viisi sormusta kertovat siitä, että tietoa on. Suomalaiselle voittaminen ei ole itsestäänselvä asia, kuten kanadalaiselle tai jenkille. Meille se täytyy näyttää, liki kädestä pitäen.

Siksi Tikkaselle ja muille legendoille pitää antaa työrauha.

Ja siksi tuntuu suorastaan pöyristyttävältä, että Jokipoikien ex-valmentaja, Mestiksen kurinpitäjä ja MTV3:n kommentaattori Jami Kauppi kehuskelee Facebookissa Tikkasen saaneen pestinsä vain sen vuoksi, että hän kieltäytyi. Kunnioitus kollegaa kohtaan on todella vähissä.

Kaupin kommenteista tulee mieleen Reijo Ruotsalaisen saama kohtelu Mikkelissä. Kaksi Stanley Cupia voittanut puolustaja ryhtyi Jukureissa luomaan itselleen uraa päävalmentajana, mutta joutui alusta asti edeltäjänsä myrkyttämäksi. Kun seurasta sivuun jäänyt valmentaja ilmestyy ensimmäisiin harjoituksiin, ja ryhtyy välitttömästi keskustelemaan ja ohjeistamaan entisiä luottopelaajiaan, menee uudelta koutsilta auktoriteetti välittömästi.

Ja Esa Tikkasen tavoin myös Reijo Ruotsalaisen ansiot suomalaiselle jääkiekolle ovat suuremmat kuin edeltäjänsä. Risto Dufva saa nimittäin voittaa aika monta Suomen mestaruutta, ennen kuin hänestä tulee Ruotsalaisen tason kiekkolegenda.

Sittemmin Ruotsalainen on vetäytynyt Itävaltaan ja Saltzburgiin, jossa hän saa olla rauhassa puukottavilta suomalaiskollegoilta. Päävalmentaja Pierre Page tuntee arvonsa, mutta tietää tasan tarkalleen kakkosvalmentajansa meriitit. Ja antaa hänelle vastuuta sen mukaisesti.

Esa Tikkaselle soisi Ruotsalaista paremman kohtelun, vaikka näyttää siltä, että muutamassa vuodessa suomalainen kiekkokulttuuri ei ole mennyt vähääkään eteenpäin. Valitettavasti. Jamikaupit ja kumppanit eivät ole vieläkään oppineet kohtelemaan kollegoitaan kuten tapoihin kuuluu.

Onneksi alku uudessa pestissä on sujunut lupauksia herätellen. Voitto ensimmäisessä pelissä. Way the go, Tiki!

Rispekt

2010-12-22T23:08:00.002-08:00

Pelissä puhutaan aina vastustajan kunnioittamisesta, pelin kunnoittamisesta ja kiekkojumalten kunnioittamisesta. Ei saa tehdä sitä, eikä saa tehdä tätä, koska silloin ei kunnioita vastustajaa.

Myös kaukalon ulkopuolella sitä vastustajan, tai pelin kunnioittamista on sallittua harrastaa. Joskus se on jopa ihan suotavaa.

Sama koskee myös katsojia, suomalaiseen fanikulttuuriin pesiytymässä oleva v-sanan hokeminen huonossa yhteissävelessä ei ole kovin motivoivaa. Eikä kovin kunnioittavaa. Ei pelille, eikä pelaajille.

Mallia tässäkin voi ottaa - yllätys yllätys - Kanadasta, jossa pienet asiat ratkaisevat. Peli on yksinkertaisten miesten yksinkertainen peli, se jolla on paras joukkue ja parhaat pelaajat voittaa. Mutta vain yleensä. Joskus sillä sisulla, taistelulla ja periksiantamattomuudella voi mennä kuuhun. Tai Stanley Cup-juhliin. Kysykää vaikka Niemisen Villeltä.

Siellä päin palloa osataan myös antaa arvo niille suorituksille, jotka sen ansaitsevat. Eikä sen aina tarvitse olla jalkakikka, lämäri tai lättysyöttö. Myös taistelun ja periksiantamattomuuden - voiton tavoittelun kaikilla sallituilla keinoilla, voi palkita. Vaikka ihan läpsyttämällä yhteen niitä etukäpäliään.

Kuten vaikka seuraavassa videossa. Joulupyhien aikana voitte kimpassa laskea, miten monta kertaa punapaitojen numero 26 blokkaa kiekkoa alivoimalla. Lisävinkiksi sanottakoon, että videon alussa jätkä jää siis edellisen vaihdon jälkeen kentälle.

Aikamoista.

Joten ei muuta kuin rispekt. Peliä, pelaajia ja joulua. Sillä seuraavat pari päivää syödään sitä sikaa, ei pelata.

Joulurauhaa

2010-12-22T03:37:00.002-08:00

Joulu on jo ovella, mutta Kale-setä on edelleen vihainen.

Eilen iltapäivällä Jääkiekkoliiton tiedotus- ja propagandaosasto lähestyi mediaa sähköpostitse:

"Tiedote 21.12.2010

Kummola tuomitsee jyrkästi Bykovin puheet

Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummola pitää Venäjän maajoukkueen päävalmentajan Vjatseslav Bykovin lausuntoja sunnuntain Venäjä-Suomi -pelin jälkeen käsittämättöminä.

Suomalaismediat lainasivat maanantaina Sovetsky Sport -lehden haastattelua, jossa Bykov ilmaisi tyytyväisyytensä Igor Grigorenkon ja Janne Jalasvaaran kahakkaan.

- Provosoijia pitää rangaista. Sääli, ettei sitä tapahtunut tätä ennen, Bykov sanoi ja viittasi Sovetsky Sport -lehden mukaan Leo Komaroviin.

Kummola tuomitsee jyrkästi Bykovin puheet.

- Bykov tunnustaa, että kyseessä oli kosto. Otan asian esille Venäjän liiton puheenjohtajan Vladislav Tretjakin kanssa. Haluan kuulla, onko Tretjak eri mieltä päävalmentajansa kanssa. Tuollainen kostomentaliteetti on täysin tuomittavaa ja laskee jääkiekon arvostusta, Kummola sanoo."

Tekstin sävystä jäi vähän sellainen kuva, että Rautakansleri on nyt vain hyvin hyvin vihainen, hyvin hyvin tuohtunut, eikä kenelläkään ollut kanttia pyytää pomoa vetämään kymmentä sekuntia happea ja miettimään mitä kannattaa murista ja mitä ei.

Tarina ja tiedote otti ihan messevästi tuulta purjeisiinsa ainakin kotimaisessa nettimediassa, mutta kovin moni tuskin pysähtyi miettimään koko purkauksen mielekkyyttä.

Ihan heti ei nimittäin tule mieleen, että minkään kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja lähtisi julkisesti tai edes yksityisesti sättimään maajoukkueensa päävalmentajaa siitä, että tämä on kotiturnauksessa pistänyt pelaajansa suojelemaan toisia pelaajia. Eikä varsinkaan sitä tekisi Venäjän liiton puheenjohtaja.

Idänpolitiikka ei siis ilmeisesti ole nallekarhumaisen liittopomon vahvin puoli, mutta ehkä tämä olikin kummolalaisjutilaista sisäpolitiikkaa - ikään kuin jatkumona pari vuotta sitten toisaalla lanseeratulle summaswesterlundilaiselle kaksivaiheiselle karvauspelille. Vanha herra halusi näyttää, että vielä potkua piisaa ja ryssälle uskalletaan pistää hanttiin. Vähän kuin talvisodassa.

Oli miten oli, niin bloginpitäjä lähettää kuitenkin terveisiä asianosaiselle: Ota Kale vähän iisimmin, joulu tulossa ja kaikkea...

Pelastajat

2010-12-20T04:07:00.002-08:00

Suomi-kiekon tulevaisuus nähtiin Moskovassa. SM-liigan puolustajien pörssikärki, koko liigan pörssikärki ja maalipörssin kärki pukivat ylleen leijonapaidan. Koko kolmikko sai aikaiseksi yhden vaivaisen maalin. Kun Ruotsi ja Venäjä pistivät pökköä pesään, Suomi-poika jäi lehdelle soittelemaan.

KHL-pelit voivat Jukka Jalosen mielestä olla SM-liigapelejä heikotasoisempia, mutta sillä asialla ei ole mitään tekemistä maaotteluiden kanssa. Kun maaottelussa pelaajat pistettiin riviin, SM-liigan tähdet olivat länsi- ja itänaapureihimme verrattuna täysin turisteja.

Kaiken Moskovan turnauksen leijonajoukkueesta kertoo, että parhaiten omassa tehtävässään onnistui Leo Komarov, KHL-pelaaja.

Eikä tulevaisuus näytä kovinkaan lupaavalta. Perttu Lindgrenin, Mikko Lehtosen ja kumppaneiden pitäisi tulevaisuudessa olla maajoukkueen vastuunkantajia. Nyt nähtyjen pelien perusteella ainakaan näistä kummastakaan ei siihen ole. Ja molemmat ovat ikäluokkansa kärkikaartia Suomessa.

Muutostyö valmennuksessa on aloitettu. On vihdoin ja viimein ymmärretty, että pelkästään järjestelmillä ja byrokratialla ei muuteta yhtään mitään. Liitossa on toki edelleen palkkalistoilla valmentajia, jotka ovat tehtävissään vain siksi, että asuvat "sattumalta" oikeissa kaupungeissa. Esimerkiksi alle 17-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentaja Jussi Tapola ei ikikuuna päivänä valmentaisi maajoukkuetta, ellei sattuisi asumaan Hämeenlinnassa. Harvasta maajoukkuevalmentajasta nimittäin kuulee yhtä paljon negatiivisia kommentteja kuin Tapolasta.

Silti muutos on tapahtumassa. Liittoon palkataan valmentajia, jotka ovat valmiita tekemään työtä kentällä. Auttamaan viemään eteenpäin suomalaisia pelaajia, muutamaan seuravalmentajien vääriä ja järjestelmän selkäytimeen iskostamia ajatuksia.

Muutoksen tekeminen ottaa kuitenkin aikansa. Totuus on se, että suomalaista jääkiekkoa uhkaa seuraavan 5-10 vuoden aikana todellinen lamakausi. Mikko Koivu, Joni Pitkänen, Jussi Jokinen ja Tuomo Ruutu jaksavat kantaa maajoukkuetta vielä kymmenen vuotta, sen jälkeen Mikael Granlundin, Sami Vatasen ja kumppaneiden pitää olla valmiita kantamaan soihtua. Välimallia ei ole.

Erona on se, että vielä 80-luvun alkussa syntyneisiin ikäluokkiin asti Suomella on terävän kärjen jälkeen myös laatua, jolla pitää tasoa yllä myös Euro Hockey Tourilla ja MM-kevätkisoissa. Viisi vuotta myöhemmin syntyneissä ikäluokissa sitä ei ole. Lahjakkuuksia olisi varmasti ollut, järjestelmä vain tuhosi ne.

Ja mikäli IIHF aikoo jatkossakin järjestää kisoja joka kevät ja nykyisellä systeemillä, saattaa eteen tulla vuosia jolloin Suomi pelaa karsintasarjassa.

Leijonien onni on kuitenkin maalivahdeissa. Kun parhaat pistetään riviin, suomalaisten ei tarvitse milloinkaan hävetä maalivahtejaan. Tuukka Rask on parhaassa tapauksessa huipulla vielä 15 vuotta, Kari Lehtonen ja Pekka Rinnekin ainakin vuosikymmenen. Kolmikko, jonka varaan voidaan laskea olympialaisissa ja mahdollisissa World Cupeissa niin pitkään, että liiton liki systemaattisesti alasajama suomalainen pelaajatuotanto saadaan jälleen raiteilleen.

Jos heitä ei vieraannuteta valmennusjohdon sekoilujen ja asiantuntemattoman kiekkomedian paineessa maajoukkueesta samalla tavalla kuin muutamille edellisen sukupolven maalivahdille kävi, Suomen mahdollisuudet selvitä kurimuksesta paranevat eksponentaalisesti.

Menestystä on turha odottaa, mutta kun yksi kumiukko vuorollaan seisoo tärkeässä pelissä tolppien edessä ja ottaa kiinni ns. kaiken mahdollisen ja pari vähän mahdotontakin, kasvojen säilyttäminen on mahdollista.

Niin pienestä on kiinni suomalaisen jääkiekon tulevaisuus.

Omituisia valintoja

2010-12-17T04:12:00.002-08:00

Viime keväänä Jukka Jalonen totesi ykskantaan, että MM-kisoihin valintoja tehdessä pitää miettiä, onko pelaajalla annettavaa maajoukkueelle myös tulevaisuudessa. Ensikertalaisiksi ei oteta reilusti yli kolmekymppisiä pelaajia, ns. haistelemaan tunnelmaa.

Eilen illalla sähköpostiin putkahti tiedote:

"Puolustaja Olli Malmivaara joutuu jäämään pois 1st Channel Cupin Moskovan otteluista aivotärähdyksen takia. Hänet korvaa kokenut Jan Latvala."

Jan Latvala?

Mitä annettavaa 39-vuotiaalla Latvalalla on maajoukkueelle? Takana ei ole yksikään MM-kisoja, ja ura on todellakin jo ehtoopuolella. Mahdollinen kisareissu ensi keväänä olisi nimenomaan Jalosen taannoin mainostama tunnelmanhaistelureissu.

Eikö lyhyellä varoitusajalla tilalle muka löytynyt nuorta pelaajaa, jolla on tulevaisuutta maajoukkueessa? Tällä aikataululla on turha lähteä Oulusta roudaamaan miehiä paikalle ja pikakyydillä Moskovaan, mutta onhan niitä joukkueita lähempänäkin. Ville Lajunen, anyone? Teemu Eronen, anyone?

Kumpikaan tuskin pelaa ensi keväänä MM-kisoissa, mutta näillä näkymin molemmat pelaavat siellä joskus tulevaisuudessa. Se on kuin pistäisi rahaa pankkiin. Latvalan kohdalla se on ikään kuin hukkaan heitettyä rahaa, vaikka mies onkin ollut Pelicansin surkean joukkueen yksi vastuunkantajista.

Ja mitä tulee rahan laittamisesta pankkiin, niin samaa olisi tietysti voinut sanoa aiemmin syksyllä myös Sami Vatasesta. JYPin ykköspuolustaja osallistui marraskuussa tunnollisesti U20-maajoukkueen harjoitusturnaukseen, vaikka olisi peliesitystensä perusteella pystynyt pelaamaan myös samanaikaisesti aikuisten pelejä Karjalassa.

Kovat pelit kovia vastustajia vastaan kehittävät. Ja se olisi auttanut myös alle 20-vuotiaiden maajoukkeutta.

Revanssihenkeä?

2010-12-12T23:59:00.002-08:00

Mestiksen kauden uutuuskokeilu on ns. revanssiviikonloppu. Joukkueet pelasivat vastakkain ensin perjantaina ja sen jälkeen lauantaina. Home and home, kuten ison veden takana sanottaisiin.

Idea on erinomainen - riippumatta siitä, löydetäänkö sopivia vastinpareja. Pelit peräkkäisinä iltoina luovat aivan erilaisen jännityksen kuin aiemmin.

Toteutustapa vain vähän ontui.

Positiivinen idea oli vedonlyöntijätti Veikkauksen osallistuminen kekkereihin maksamalla jokaiselle seuralle riittävän monta fanibussia, jotta kaikki kynnelle kykenevät fanit pääsevät peleihin mukaan.

Täysin päätön ratkaisu oli tehdä koko viikonlopusta maksuton. Tarkoitus oli kerätä lipputuotot yritysmyynnin kautta otteluisännyytenä. Normaalille kuluttajalle pelit eivät maksaneet mitään.

Ihmisten opettaminen ilmaislipuille on täysin väärä tie yrittää kasvattaa sarjan suosiota. Ne jotka oikeasti tulevat paikalle vain sen vuoksi, että lippu on ilmainen, harvemmin tulevat uudestaan. Tarjousten perässä juokseva ei ole hyvä asiakas.

MItä ilmeisemmin kaikki saivat otteluisännyyksillä menot katettua, mutta kuten yksi seurajohtaja asian puki sanoiksi jo hyvissä ajoin: "tämänkin myyntiajan olisi voinut käyttää normaaliin yritysmyyntiin, eikä lippujen ilmaiseksijakamisesta johtuvien tappioiden kattamiseen."

Niinpä niin.

Muutoinkin koko sarjan profiili on menossa huolestuttavasti väärään suuntaan. Liiton osalta Mestiksen asioita hoitavat Pirkka Antila ja Arto Sirviö ovat enemmän tai vähemmän epäpäteviä ja sitä pientä vähemmistöä, joka liitossa voi hyvällä omallatunnolla kutsua itseään päteväksi, ei kiinnosta koko sarja vähääkään.

Pelillisesti sarja on myös menossa väärään suuntaan - siitä on tulossa entistä enemmän veteraanien jäähdyttelysarja. Menestystä ja liiganousua tavoitelevat seurat pyrkivät väkisin menestymään ja amatöörimäiset seurapomot hankkivat väenväkisin joukkueensa täyteen ikäloppuja liigajyriä. Joiden panos saattaa urheilullisesti olla kohtullinen, mutta rasitteet taloudellisesti usein liian kovia.

Mestiksen tulevaisuus elää suljetusta SM-liigasta. Liiga kiinni, Mestiksestä nuorten pelaajien ja valmentajien kehitysalusta, ja suomalainen jääkiekko voi paljon paremmin.

Jalaton ja kädetön

2010-12-10T02:23:00.002-08:00

KalPan tappioputkeen on julkisesti yritetty etsiä jos jonkinlaisia syitä. Loukkaantumisia, alisuorittamista ja vaikka mitä. Joiden mielestä syy on varmasti parissa pelikirjasta revinneessä sivussa..

Todellinen syy löytyy kuitenkin Kai Suikkasesta.

Raketin lailla liki valtakunnan ykkösvalmentajan asemaan nousseesta Suikkasesta tuli Jaroslavlista saatujen nolojen potkujen jälkeen luonnollisista syistä valmentajamarkkinoiden kuumin nimi. Sen vuoksi hänen tulevaisuuden suunnitelmiaan on tiedustellut media jos toinenkin. Ihan aiheesta.

Savon Sanomille Suikkanen äityi kertomaan, ettei Pekka Virta jatka ensi kaudella KalPan peräsimessä. Asia, joka oli jo käytännössä kaikkien tiedossa, mutta mistä tiedottaminen kuuluu seuran tehtäviin.

Kaksi tappiota myöhemmin KalPa joutui tiedottamaan asiasta virallisesti. Todennäköisesti toisella tavalla ja toisessa ajankohdassa kuin itse olisivat halunneet.

Ja sen jälkeen tappioputki on vain kasvanut ja kasvanut.

Sopimuksensa viimeistä kautta valmentavat ovat aina ns. rampoja ankkoja joukkueensa edessä, mutta Suikkanen teki Pekka Virrasta täysinvalidin. Pelkkä rampauttaminen ei riittänyt, Parkanon intiaani vei Virralta kaikki eväät valmentaa kuopiolaisia. Kun Virran tyyppisen valmentajan joukkue ei tiedä kuka heitä seuraavalla kaudella valmentaa, tulokset ovat yleensä katastrofaaliset.

Ihmismieli on siitä erikoinen, että kun tiedät pomon olevan matkalla muihin hommiin, loppuu maksimaalinen suorittaminen. Ei välttämättä edes tietoisesti, vaan tiedostamatta. Ja lätkän kaltaisessa lajissa harvemmin pärjää keskinkertaisella suorittamisella. Ei ainakaan KalPan kaltainen joukkue.

Samalla ropisee pala Sami Kapasen uskottavuutta. Ensi kauden uusi valmentaja pitäisi nimetä mahdollisimman pian, muuten kurimus kasvaa niin kovaksi, ettei toimitusjohtajalle jää muuta mahdollisuutta kuin syödä eilen julistamansa juhlalliset sanat Pekka Virran jatkosta kauden loppuun asti. Julistus, joka tässä tilanteessa oli pakollinen, mutta joka voi vielä ns. potkia takaisin.

Suikkasen toimittajakaverit tai sellaisiksi pyrkivät ovat kovaan ääneen julistaneet messiaansa menestystä, mestaruuksia liigassa ja amatöörisarja-Mestiksessä sekä pelaajauralta hankittua olympiamitalia ja AHL-mestaruutta. Jos nämä tekevät Suikkasesta maailmanmiehen, ja kiistattoman lätkägurun, hänen olisi pitänyt ymmärtää roolinsa.

Nyt Suikkanen sekaantui julkisesti asiaan, joka ei hänelle kuulu. Suomalaiset valmentajat mielellään haalivat itselleen mahdollisimman paljon valtaa, vaikka samanaikaisesti nurisevat heikosta arvostuksesta, mutta tässä tapauksessa mentiin kyllä yli kaiken.

Eikä kysymys ole nuoren ja kokemattoman koutsin vahingosta, vaan kokeneen - ja fanipoikiensa sanoin - menestyneen valmentajan sanoista.

Sanoista, jotka todennäköisesti jonain päivänä iskevät vielä takaisin. Harva seurapomo, saatikka valmentaja, sulattaa ja unohtaa moisia puheita.

Tämä tapaus kelvatkoot opetukseksi suomalaisille seurajohtajille. Valmentajien tehtävä on valmentaa. He tarvitsevat van sen tiedon mikä valmentamiseen riittää. Eivät mitään muuta.

Vanhan lämmittämistä

2010-12-07T23:46:00.002-08:00

IIHF:n tuore julkilausuma Mestarien liigan palauttamisesta on uponnut kuin kuuma veitsi voihin. Harvalla on ollut kanttia kyseenalaistaa tällaiset päätökset.

SM-liigan toimitusjohtaja J-P Vuorinen sentään myönsi, että seurojen saaminen tällaisten hankkeiden taakse voi olla vaikeaa.

Ja ilman seuroja ei ole Mestarien liigaa.

Eikä ole muuten sponsoreitakaan. IIHF ei edelleenkään ole saanut aikaiseksi yhtään uutta sponsoria. Ei yhtään sellaista tukijaa, joka olisi niin uskottava, että se toisi tullessaan takuut liigan pyörimisestä useamman vuoden ajan.

Niin uskottavan sponsorin löytäminen jääkiekon Mestarien liigalle on haastavaa. Lätkässä eurooppalaisia huippujoukkueita, isoissa tyylikkäissä halleissa, on vain kourallinen. Sponsorit haluavat VIP-kohtelua ja huippujoukkueita. He eivät halua tilannetta, jossa esimerkiksi Suomen edustajat liigassa tulisivat Raumalta, Lahdesta ja Jyväskylästä, skenaario, joka on periaatteessa täysin mahdollist. Pienet hallit, pienet kaupngit, mahdollisuudet A-luokan hospitality-palveluihin rajalliset - ja vain Jyväskylään pääsee lentokoneella.

IIHF voi tehdä niin monta hallituksen päätöstään kuin se haluaa. Totuus on se, että sveitsiläisjärjestöstä on aika ajanut ohi. Uusi eurooppalainen liiga on seurojen johtama, seurojen organisoima. Ja siinä pelaavat takuulla ne joukkueet, jotka eniten kiinnostavat yleisöä, sponsoreita ja tv-katsojia.

Ostaa halutaan: Vahva johtaja - vahva omistaja

2010-12-02T05:09:00.002-08:00

Ässissä kuohuu taas. Tämän päivän IS:n mukaan Pekka Rautakallio savustettiin ulos, koska hän on kritisoinut seurajohtoa mukavuudenhalusta ja amatöörimäisyydestä.

Kun katsoo Ässien hallitusta, on vaikea uskoa moisia väitteitä. Ja jos ne kohdistuvat operatiiviseen johtamiseen, niin pitäisi kai kysyä, miksi hallitus ei puutu asiaan? Miksi mukavoitunutta johtoa ei vaihdeta.

Yksinkertainen syy on tietysti siinä, ettei Ässien johdossa kenelläkään ole omat rahat pelissä. He ovat ehkä intohimojohtajia, kaikki lienevät Ässä-faneja, mutta vain ns. ammattijohtajia.

Vastaavanlaisia seuroja on SM-liigassa muitakin. Nykyisellään toki vähemmän ja vähemmän, HIFK:lla taustayhdistys on edelleen merkittävä omistaja, samaten HPK:lla. HIFK:ssa toteutetaan koko ajan uusia osakeanteja, joissa taustayhdistyksen osuus pienenee.

Molemmissa, niin HIFK:ssa kuin HPK:ssa oli aikanaan vahva johtaja. Frank Moberg johti HIFK:ä ajoittain liki itsevaltiaan ottein, samaa teki Harri Lintumäki HPK:ssa. Nyt ne ajat ovat takana.

Entistä enemmän ollaan siirtymässä osakeyhtiöihin, joiden omistus on sirpaloitunut usealle eri osakkaalle. Seuralla ei ole itsestäänselvää omistajaa.

Ja sitä kautta ei välttämättä sitä vahvaa johtajaa.

Ja sitä SM-liigaseurat tarvitsisivat. Jokaisella seuralla pitää olla kasvot - ihminen, joka vastaa seurasta ja sen tekemisistä. Palkkajohtajat tulevat ja menevät, mutta taustalla pitää olla jonkun, joka osoittaa johtavansa seuraa.

Onko Erkki Peltonen Tapparassa sellainen? Ei todellakaan. Onko Kärppien uusi puheenjohtaja, ex-kiekkoilija Tommi Virkkunen? Ei siltä vaikuta.

Vahva johtajuus syntyy yleensä omistussuhteen kautta. Kun on omat rahat kiinni, haluaa vaikuttaa. Haluaa ottaa vastuun itselleen. Katsokaa Jukka Seppästä, hän on malliesimerkki siitä, millaisia omistajia ja johtajia Suomeen tarvitaan. Eikä Seppänenkään kuvittele tietävänsä kaikkea. Hän kysyy alaisiltaan.

Sitten on taas seuroja kuten SaiPa, TPS tai Pelicans, jossa kukaan ei oikeasti kanna omistajuudesta tulevaa vastuuta, koska omistus on pirstaloitu niin moneen eri osaan. Kukaan ei seiso tekemiensä ratkaisujen takana. Kaikki verhoutuvat vain mystisen hallituksen taakse. Hallitus tekee, hallitus palkkaa, hallitus erottaa..

Urheilubisnes eroaa normaalibisneksestä merkittävissä määrin myös siinä, että urheilubisnes aina personoituu ihmisiin. Pelaajiin, valmentajiin, tuomareihin ja johtajiin. Joukkueilla, seuroilla, pitää olla vahvat johtajat.

Ja jos seuralla ei ole vahvaa omistajaa, se tarvitsee vahvan johtajan. Seppo Arposella ei Oulussa ollut omat rahat kiinni, hänellä oli intohimoa, karsimaa, näkemystä ja visioita. Hänestä tuli Oulun Kärppien johtaja. Sellainen, joka kantoi vastuun.

NHL:ssä lätkäuniversumin keskipisteessä Torontossa sinivalkosydämisten fanien toiveet nousivat korkealle kun Toronto Star raportoi Ontarion opettajien eläkesäätiön olevan valmis myymään omistuksensa MLSE:stä, yhtiöstä joka omistaa kanadalaisen jääkiekon kassakaapin, Toronto Maple Leafsin.

Leafs-fanit ovat niin kyllästyneitä joukkueensa keskinkertaisuuteen, että he ovat valmiita vaihtamaan opettajat jopa Rogersin kaltaiseen kännykkä-media-konserniin. Siirto olisi perusfanin kannalta sama kuin hyppäisi ojasta sinne kuuluisaan allikkoon. Yhtä tyhjän kanssa.

Jättiyritykseltä toiselle. Bisnesjohtoryhmän hallinnasta toiseen. Intohimon määrä ei kasva mihinkään, omisti seuran sitten eläkesäätiö ja mediakonserni.

Torontossa muistetaan toki hyvin Harold Ballardin itsevaltiuus, jonka aikana kruunujalokivi suli kivihiilikimpaleeksi. Siitä huolimatta NHL on nimenomaan erinomainen esimerkki liigasta, jossa parhaiten pärjäävät ne seurat, jolla on yksi omistaja.

Kun selaa vaikka edellisiä Stanley Cup-voittajia, ymmärtää mistä on kyse. Carolina 2006: Peter Karmanos, Anaheim 2007: Henry ja Susan Samueli, Detroit 2008: Mike ja Marian Ilitch, Pittsburgh 2009: Mario Lemieux, Chicago 2010: Rockey Writz. Ei kasvottomia yhtiöitä, ei monipäisiä omistajaryhmittymiä.

Ihmisiä johtamaan tarvitaan ihmisiä. Niin SM-liigassa kuin NHL:ssäkin. Seura tarvitsee kasvot. Sitä kautta se saa uskottavuutta. Ja vain sitä kautta sille voi povata muutakin menestystä kuin sattumasaavutuksia.

Suruja ja iloja

2010-12-01T09:53:00.002-08:00

Joulukuun alku ei välttämättä ole otollisinta aikaa puhua kuolemasta, mutta lätkämaailmassa sekin on ollut viime aikoina tapetilla.

Pat Burnsin tuhkat aseteltiin maanantaina Stanley Cupin muotoiseen uurnaan, paikalla olivat kaikki mahdolliset silmää tekevät, paitsi Harry Sinden ja Serge Savard, Burnsin kaksi entistä pomoa ja kaksi Hockey Hall of Famen valintakomitean - sen saman ryhmän, joka jätti tylysti Burnsin pois listaltaan tänä vuonna - jäsentä.

Samaan aikaan joku valopää sai päähänsä murtautua Burnsin lesken autoon ja varastaa siellä olleet pelipaidat. Poliisi epäilee tekijäksi sukulaista.

Tuoreempi tapaus on Jim Kelley. Vuosi sitten jouluaattona Hockey Hall of Fameen vuosituhannen alussa valittu konkarijournalisti paljasti Sportsnetin kolumnissaan sairastavansa syöpää. Kelley olisi halunnut pitää asian perheen sisällä, mutta asiasta perillä ollut ex-kollega halusi julkistaa tiedon, koska se tiesi samalla ettei Kelley olisi jatkossa enää suositun radio-ohjelmansa isäntänä.

Todellista yksityisyyden kunnioittamista.

Tuossa kolumnissaan Buffalo Newsissä uransa luonut Kelley lupasi kirjoittaa jatkossakin kuten oli tehnyt siihen asti. Kirjoittaa sen mitä näkee, sen mitä tietää ja sen mitä ajattelee. Ei enempää eikä vähempää. Hän pyysi, että yksikään hänen verkkokolumnejaan kommentoiva ei säälisi, ei antaisi armopaloja. Jos kirjoittaja on väärässä, antaa tulla.

Kelley kuului Red Fisherin, Al Strachanin ja Jim Mathesonin rinnalla niihin alansa legendoihin, joiden maine on kiirinyt tänne härmään asti. Ja joiden maineen soisi pysyvän myös tulevien sukupolvien muistossa.

Eilen Jim Kelley hävisi taistelunsa. 24 vuotta putkeen Stanley Cup-finaaleja raportoinut legenda siirtyi autuaammille skuupinmetsäsysmaille.

Viimeisenä päivänään, kello 01.30 sikäläistä aikaa Jim Kelley julkaisi viimeisen kolumninsa. Samana iltana hän päätti maallisen taipaleensa.

"Hän päivitti viimeisen kolumninsa 01.30 kuolinpäivänään. Tässä, hyvät lukijat, oli jääkiekkotoimittajien jääkiekkotoimittaja", kollega Mark Spector julisti muistokirjoituksen yhteydessä.

Tässä iässä ihminen harvemmin ajattelee sitä, miten haluaisi oman maallisen taipaleensa jättää, mutta jos lätkätoimittaja voi jotain toivoa, se on, että saisi samanlaisen päätöksen kuin Kelley.

Hyvät lukijat, viimeisen kerran: Jim Kelley.

Ja sitten iloisempiin uutisiin. Meikäläisen kasvattajaseura Jatkoaika on ehdolla Urheilugaalan urheilujournalismi-kategoriassa. Todennäköisesti voitto livahtaa toisaalle, mutta jo ylipäätään ehdolle pääseminen on iso voitto kansalaisurheilujournalismin kotimaisille pioneereille. Selkään voisi taputella myös itse itseäni,

Jokainen luo itse omat kannuksensa, mutta tämän kirjoittaja on ikuisesti kiitollinen Jatkoajalle ja sen viisaille ihmisille, että he tarjosivat mahdollisuuden, antoivat isomman ja isomman ruudun ja ohjasivat pankki- ja rahoitusmaailmasta haaveilleen nuoren miehen sille uralle, jossa nyt mennään. Oikealle uralle.

Pankissa tai vakuutusyhtiössä tilipussi olisi varmasti ollut tukevampi ja työajat säännöllisempiä, mutta tuskin mikään muu ala voi tarjota jäähallissa kasvaneelle ihmiselle yhtä paljon kokemuksia ja elämyksiä kuin tämä.

Eli voittivat tai eivät, minun silmissä - omista itsekkäistä syistä ja täysin subjektiivisesti katsottuna - Jatkoaika on voittaja. Kaiken mitä olen tällä alalla saavuttanut, olen saavuttanut pitkälti Jatkoajan ansiosta.

Olennaisinta on se, että olen löytänyt oman tieni. Tien, jota kulkiessa olen, paitsi saanut niitä elämyksiä ja kokemuksia, myös onnellinen.

Joskus harmittaa, joskus ei kiinnosta, joskus menee mönkään, mutta silti 95 prosenttia työajasta olen tyytyväinen tekemääni valintaan. Ja uskon, että Jim Kelleykin oli. Elämänsä loppuun asti.

Askel oikeaan suuntaan

2010-11-29T04:56:00.002-08:00

Heti alkuun on sanottava, että Mika Toivola ei tässä toimistossa nauti kovin suurta arvostusta valmentajana. Äijästä on jäänyt lähinnä kuva ihmissuhdetaidot heikosti hallitsevana huutajaöykkärinä.

Siitä huolimatta on pakko tervehtiä ilolla Ässien liikettä palkata Toivola seuran urheilujohtajaksi.

En ole täysin vakuuttunut siitä, onko Toivolalla riittävästi tietotaitoa homman pyörittämiseen, mutta ainakin Porissa uskalletaan tehdä ratkaisuja. Antaa vastuuta, ja katsoa mihin Toivolan rahkeet riittävät.

Ässien tiedote jättää kuitenkin kysymysmerkkejä:

"Mika Toivolan tärkeimmät tehtävät tulevat olemaan sisäinen ja ulkoinen pelaajatarkkailu sekä edustusjoukkueen ja nuorten SM-liigan joukkueen pelillisen ja valmennuksellisen linjan toteuttaminen yhteistyössä päävalmentajien kanssa. Urheilujohtaja toimii joukkueiden valmentajien esimiehenä. Olennainen tehtävä on myös vastata yhteistyöstä SM-liigaorganisaation ja junioriorganisaation välillä."

Tehtävänkuvaa määritellessä jää kieltämättä vähän epäselväksi se, onko Toivolan tehtävä myös kasata joukkue. Jos on, ja jos Toivolalle annetaan siinä yksinvaltiaan oikeudet toimia budjetin raameissa, suunta on oikea. SM-liigaseuroissa pitää entistä enemmän siirtyä malliin, jossa valta (ja sitä kautta myös tuleva vastuu) on yhdellä miehellä, eikä millään konklaavilla.

Jos taasen viime käden ratkaisut tekee joku muu, kuten vaikka tämä aina kaiken savuverhon taakse helposti kätkeytyvä "hallitus", ei Poriin voi ennustaa kovin ruusuista tulevaisuutta.

Jäämme odottamaan, mitä tuleman pitää.

Hannu-setäkin on vain ihminen

2010-11-28T13:18:00.002-08:00

Taannoiset potkut tiesivät sitä, että Hannu Jortikan taival SM-liigavalmentajana lienee saanut päätöksensä. Vaikea on kuvitella, että kotimaan pääsarjasta ihan hetkeen aikaan löytyisi joukkuetta, joka haluaisi Jortikan palkata.

Ja se on omalla tavallaan sääli. Jortsu on kuitenkin kuuden mestaruuden (hei) koutsi. Menestyvät valmentajat ansaitsisivat aina arvokkaan päätöksen uralleen.

Toki "Jorttella" itsellään on myös vaikutusta siihen, että homma päättyi kuten päättyi. Mantun grilliltä Jokereiden koppiin on pitkä matka, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi pitkä. Vielä vime syksynä nuorten maajoukkuetta tuolloin valmentaneen Jortikan uskottiin vielä muuttuneen. Ei muuttunut.

Maailma muuttui, Hannu ei. Niillä metodeilla, valmennustyylillä ja ihmisjohtamistaidoilla ei vain yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta menestyä jääkiekossa enää vuonna 2010. Ei ainakaan SM-liigassa.

Jortikan heikkouksista huolimatta hän olisi ansainnut kuitenkin tyylikkäämmän tavan lähteä Jokereista.

Erkka Westerlund lipsautti (?) viime lauantain Ylen Peliuutisissa, että Jarmo Kekäläinen oli ottanut häneen valmennuspestin tiimoilta yhteyttä jo viime keväänä. Jo nimittämistään seuraavana päivänä.

Jo tuolloin oli tiedossa, ettei Jortikka jatka Jokerien peräsimessä.

Tavallaan asiassa ei ole mitään yllättävää, Jortikan ja Kekäläisen hyytävän huonot välit ovat olleet kaikkien kiekkoihmisten tiedossa jo pitkään. Ja lähes yhtä laajalti on ollut tiedossa se fakta, että kaikista kotimaisista valmentajista Kekäläinen arvostaa Westerlundia kaikista eniten.

Joten minkä vuoksi Jokerien ja Jortikan välinen työvelvoite ei loppunut jo heti kesällä? Miksi Jortikkaa roikotettiin koko syksy löysässä hirressä? Rampana ankkana. Lähes työpaikkakiusattuna, mikäli tiedot siitä, ettei Jortikalle muistettu kertoa seuran mediapäivästä, pitävät paikkansa.

Mitä Jokerit voitti sillä, että Jortikka sai roikkua näin pitkään mukana? Säästi rahaa, mutta menetti aika paljon sarjapisteitä. Ja myös julkisuuspisteitä. Jos jo toukokuussa Kekäläinen oli neuvotellut Westerlundin kanssa valmentajapestistä, miksi koutsia ei vaihdettu heti?

Jarmo Kekäläinen on tekemässä Jokereista SM-liigan voittajajoukkuetta. Keinolla millä hyvänsä. Ja tällä hetkellä suunta on ylöspäin. Mutta tapa, jolla Jortikka pistettiin kävelemään, jätti tekemiseen ikävän särön.

Shatana.

Paluu Muppettien keskelle

2010-11-24T22:41:00.002-08:00

Yksi jos toinenkin kollega on tänä aamuna muistellut Erkka Westerlundin viimeistä kommenttia A-maajoukkueen päävalmentajana keväällä 2007.

Suomi oli juuri hävinnyt jääkiekon MM-finaalin Kanadalle Hodinkan upouudessa, vanhalle lentokentän kiitoradalle rakennetussa monitoimihallissa Moskovassa. Hävinnyt tavalla, joka ei varsinaisesti jättänyt mitään selitettävää. Pekka Saravo roikkui Rick Nashin paidassa parhaansa mukaan karhuotteessa, mutta kanadalainen tankki tuli, ajoi maalille ja pisti kiekon reppuun. Soronoi.

Taiston tauottua ja mitalien jaon jälkeen Westerlundia kiikutettiin ensin Ylelle, sitten printtimedialle, sitten MTV3:n suoraan lähetykseen ja lopulta takaisin kirjoittavien sopuleiden viimeiseen tenttiin. Kun Erkka viimeisen kerran poistui lehdistön edessä, skenen sukupuolivähemmistöä kiitettävästi kisojen aikana edustanut Apu-lehden Susanna Luikku kulki Westerlundin vieressä, ja tiedusteli jääkö väistyvä päävalmentaja kaipaamaan mitään.

Toisin kuin Erkan (teoreettinen) esimies Jari Kurri, joka hetkeä aikaisemmin oli vetistellyt televisiolähetyksessä, Westerlund kääntyi katsomaan toimittajia ja totesi erkkamaiseen tyyliin:

"Ei muuten tule yhtään ikävä tätä Muppet Showta."

Hymyili vähän, ja lähti pois.

Moni, allekirjoittanut mukaan lukien, oli tuolloin valmis uskomaan, että Westerlund ei enää koskaan palaisi valmentajaksi. Hän tekisi työuransa lopun Vierumäellä ja liiton kehitys- ja johtotehtävissä.

Toisin kävi.

Ja siihen muutokseen tarvittiin Jarmo Kekäläistä.

Vaikka lätkämedian kriitikot yrittävät palstoillaan ja sosiaalisessa mediassa toisin väittää, yksikään vakavastiotettava media ei tänä syksynä ennustanut Jokereita mestariksi. Ei edes mestarisuosikiksi.

Itsestäänselvänä pidettiin, ettei Hannu Jortikka näkisi joulua Jokeri-luotsina. Ei nähnyt. Jokereiden suoritus Jortikan johdolla oli lopulta jopa huonompi kuin kriittisimmätkään osasivat kuvitella, vaikka ennusmerkit olisi pitänyt pystyä näkemään jo viime kevään suorituksista.

Lähes yhtä selvää on ollut se, että Jokerien uusi valmentaja olisi Erkka Westerlund. Kekäläinen halusi eroon öykkärimäisestä Jortikasta, hän ei ottaisi tilalle toista öykkärimäistä turkulaista, vaikka Urheilulehti ja Savon Sanomat yrittikin Pekka Virtaa työntää Jokerien seuraavaksi päävalmentajaksi.

Kunnianhimoinen, täydellisyyteen pyrkivä Kekäläinen haluaa joukkueelleen parhaan mahdollisen valmentajan. Ja mikään suuri salaisuus ei ole, että kaikista suomalaisista valmentajista Kekäläinen arvostaa eniten juuri Westerlundia.

Erkka siis pyörsi päätöksensä ja joutuu jälleen Muppettien ympäröimäksi. Se ei ole koskaan ollut hänelle mieluista, mutta mediaa on ollut pakko kestää, jos aikoo ammatikseen valmentaa.

Ja loppujen lopuksi professori Westerlunkin on sielultaan valmentaja. Henkeen ja vereen.

Suomen parhaimman jääkiekkojohtajan ja parhaan valmentajan yhteistyöstä on vaikea povata jotain muuta kuin menestystä. Tältä kaudelta kukaan jääkiekkoa ymmärtävä jaksaa mestaruutta uskoa, mutta jo ensi vuonna on tapahduttava. Paineet ovat valtavat. Ainoa tavoite, ainoa hyväksyttävä suoritus, on mestaruus.

Ja Muppetit seuraavat perässä.

Stop the press!

2010-11-22T21:57:00.002-08:00

Uusin ESPN Magazine tarjosi ihan kelvollisen lukupaketin. Ei vähiten sen vuoksi, että Lindsay Vonn oli pukeutunut Sharon Stoneksi.

Lehdessä käytiin läpi erilaisia urheiluelokuvia, jotka ovat teossa. Kävi ilmi, että Kanadassa on tekeillä omanlaisensa versio "Parempi kuin Beckham"-elokuvasta, tosin tällä kertaa pääosassa on intialaistaustainen poika, joka haluaa ammattilaiskiekkoilijaksi sekä indiekomedia alasarjatapelijasta.

ESPN Magazine paljasti myös, että suunnitelmissa on elokuva Sean Averystä. Työnimi on tällä hetkellä Puckface.

Mutta... asia, joka ainakin tämän blogin pitäjälle tuli täysin uutena tietona (pyydän anteeksi, jos blogin populäärikultturihipsterit ovat jo asiaa puineet vuositolkulla) on tämä:

Universal suunnittelee uuden version tekemistä Lämäristä.

LÄMÄRISTÄ!

Siis siitä kaikkien urheiluelokuvien klassikosta, lätkärainojen isästä. Elokuvasta, joka on muokannut ainakin parin sukupolven ihmis- ja lätkäkäsitystä ympäri maailmaa.

Tämä tieto suorastaan järkyttää kiekkomaailmaa. Kuka on uuden elokuva Reggie Dunlop. Kukaan ei voi koskaan korvata Paul Newmania, ei vaikka päälle annettaisiin yhtä reteät ruutuhousut ja ruskea nahkatakki. On vain yksi Reggie Dunlop.

Vastuu on kova, uuden version tehtävä on muokata nykyisten teini-ikäisten käsitystä ihmisyydestä, elämästä ja jääkiekosta. Kaikille meille 70- ja 80-luvulla syntyneille Reggie Dunlop on Bobby Orrista seuraava. Tuhannet ja tuhannet lätkäihmiset, jopa vakavasti otettavat seurapomot, osaavat suoria sitaatteja Reggien elämästä.

Ketkä saavat kunnian olla uuden sukupolven Hansonit? Ja olennaisin kysymys: kuka jo kyntensä pääosa-Oscarin arvoisesti näyttänyt talentti saa luvan esittää kaikkien lätkäleffojen kulttihahmojen esi-isää Ogie Ogelthorpia?

Uskottavuusongelma

2010-11-22T03:11:00.002-08:00

Oulun Kärpät ja Helsingin Jokerit vaeltavat todella syvällä. Kärpät teki jo oman ryhtiliikkeensä, Jokereilta vastaavaa vielä odoteaan.

Siitä huolimatta SM-liigan epäuskottavin organisaatio on Rauman Lukko.

Pelaajakoordinaattori Hannu Vanhatalo painaa pakoputki kuumana ympäri Suomea scouttaamassa kaikki mahdolliset pelaajat ja kyttää silmät punaisena kaikki mahdolliset AHL-pelit. Siitä huolimatta joukkue ei ole tuon kummoisempi.

Näkemys ja tietotaito joko on tai sitä ei ole. Vanhatalon kohdalla sitä ei ole.

Tai sitten kysymys on siitä, että hän ei saa hankintojaan ja näkemyksiään ajettua läpi. Jolloin voidaan kysyä miksi hän ylipäätään on tehtävässään? Normaali pisarankin kunnianhimoa omaava ihminen kyllästyy melko nopeasti, jos muut torppaavat aina ideat.

Kokonaan oma lukunsa on päävalmentaja Rauli Urama, jonka kantti ei näytä kestävän SM-liigassa valmentamista. Kaikista suurimmista hulluuksista Uramakin on jo luopunut, mutta siitä huolimatta valmentajan meno on edelleen täysin päätöntä. Ulospäin näyttää siltä, että Urama ei pysty käsittelemään sitä painetta, joka häneen Lukon päävalmentajana kohdistuu.

Monen muun suomalaisen valmentajan tavoin myös Urama haluaa sekaantua pelaajahankintoihin, vaikka valmentajan tehtävä on termin varsinaisessa merkityksessä valmentaa. Ei koota joukkuetta.

Vanhataloa ja Uramaa suurempi ongelma Lukossa on kuitenkin johtajuusongelma. Ja se ei ole kiinni yksittäisistä henkilöistä, ei ainakaan Vanhatalosta ja Uramasta. Enemmänkin kysymys on heidän esimiehistään. Miksei Vanhatalo saa päättää kuka pelaa, miksi Urama saa osallistua päätöksentekoon pelaajahankinnoista? Miksi päätöksentekoon osallistuu toimitusjohtaja Timo Rajala - joka sanalla sanoen ei nauti kovin suurta kunnioitusta kiekkopiireissä - ja Rauno Mokka? Missä jääkiekkoseurassa on todistettu, että usealla keittäjällä tulee parempi soppa?

Sivusta seuraajalle Lukosta välittyy kuva tempoilevana ja päämäärättömänä porukkana, joka yrittää tehdä jotain, mutta tekee seuraavalla viikolla jo jotain ihan muuta. Toimintastrategia voi olla paperilla kirjoitettu, mutta kukaan sitä ei noudata. Uskottavuusongelma on melkoinen, kun päätökset ovat toinen toistaan hullumpia.

Lukolla on ison seuran resurssit. Sen pitäisi elää kuin iso seura. Jokereissa Jarmo Kekäläinen päättää kuka pelaa ja kuka valmentaa, Kärpissä sitä teki aiemmin Juha Junno. Samanlainen kiekkodiktaattori pitäisi olla myös Lukossa. Sellaisen löytäminen ei luulisi olevan vaikeaa, koska on rahaa mitä käyttää.

Nyt kaikki ne resurssit menevät pääsääntöisesti hukkaan. Ja pitkälti sen takia, että kukaan ei pidä lankoja käsissään.

Ja niitäkään resursseja - tulivat ne sitten siivoamisesta tai ei - suomalaisella jääkiekolla ei olisi varaa hukata.

Ps. Raumalla voitaisiin myös lakata uskomasta ihmisten sinisilmäisyyteen. Edes raumalainen kiekkokuluttaja ei ole niin naiivi, että uskoisi tarinaa, jossa kaksi jääkiekkoilijaa lyhyen ajan sisään (ensin Jussi Pernaa ja sen jälkeen Kim Nabb) aidosti itse haluaisivat purkaa sopimuksensa, varsinkin kun kummankaan paperi ei ollut katkolla tämän kauden jälkeen. Toinen vaihtoehto on, että ilmapiiri joukkueessa on niin huono, että pelaaja valitsee ennemmin kortiston. Siitäkin voisi tietysti olla huolissaan...

Pelaajien koutsi

2010-11-20T11:46:00.003-08:00

Pat Burns hävisi taistelun. Hän hävisi niitä myös kaukalon laidalla, mutta siellä hän ei luovuttanut. Eikä hän liioin luovuttanut poliisina taistellessaan vaimonhakkaajia sekä ryöstäjiä ja roistoja vastaan. Elämänsä loppuun asti hän oli poliisi ja valmentaja.

Ja valmentajana hän oli yksi parhaista. Yli 500 voittoa NHL:n runkosarjassa, kolme kertaa Jack Adams -palkinto ja kaiken kruununa Stanley Cup.

Mitä muuta valmentaja voi toivoa?

Se, ettei Pat Burnsia valittu Hockey Hall of Fameen on tahra, jota valintaraadin nykyiset - ja myös tulevat jäsenet joutuvat kantamaan mukaan hamaan tulevaisuuteen asti. Mahdollisuuksia olisi ollut useita, viimeksi tänä vuonna, mutta komitea jätti hänet ulkopuolelle. Valinta tulee ehkä myöhemmin, mutta Pat Burns olisi ansainnut valinnan elinaikanaan.

Silti on helppo uskoa, että Burns sai lieveää lohdutusta siitä kansanliikkeestä joka hänen valinnastaan syntyi. Elämänsä viimeistä taisteluaan käynyt valmentaja näki, ettei kiekkoväki ole unohtanut häntä.

Yhden taistelun hän kuitenkin hävisi. Kahdesti hän yritti syövän nujertaa, kolmas oli liikaa. Ja se koitui Pat Burnsin kohtaloksi.

Syy miksi Pat Burns pitää muistaa on se, että hän oli paitsi hyvä valmentaja, hän oli pelaajien valmentaja.

Burns oli vaativa, suorasukainen valmentaja. Irlantilaiset sukujuuret yhdistettynä poliisin taustaan.

Mutta Burnsia arvostivat pelaajat. Hän saattoi huutaa, hän saattoi vaatia, mutta hän ei koskaan huutanut huutamisen vuoksi. Kaikella oli päämäärä.

"Minä näytän tien, voit joko johtaa, olla mukana tai lähteä pois."

Ja siitä kannattaisi kollegoiden ottaa mallia. Myös suomalaisten.

Sumuverhon laskeuduttua

2010-11-15T23:40:00.002-08:00

Niin monta aihetta olisi, mutta tartutaan kaikista ajankohtaisimpaan...

Euroliigaan.

Eilen Espoon Hanasaaressa pidettiin seminaari, jossa puhuttiin euroliigasta. Panelisteina olivat Toni Söderholm, Jukka Rautakorpi, J-P Vuorinen, Harry Harkimo, Christer Englund ja Håkan Loob.

Vuorista useampaan otteeseen piikitellyt Harkimo oli illan viihdyttävin hahmo, mutta mielenkiintoisin ja selvästi asiantuntevin oli Loob. Färjestadin "klubdirektör" on myös ruotsalaisten jääkiekkokehitysyhtiö HUB:n entinen toimitusjohtaja ja euroliigan vahva tekijä.

Hän oli miettinyt mitä sanoi, puhui paljon, mutta vastasi loppujenlopuksi aika harvaan kysymykseen. Muuhun kuin siihen, että hän oikeasti uskoo liigan tulemiseen.

Erilaisia visioita - joukkueista Kiinassa tai selvästi realistisempi 40 joukkueen euroliiga - esiteltiin, mutta esimerkiksi kysymykseen johtaisivatko uutta liigaa seurat vai liitot, vastauksen antoi ainoastaan Harkimo. Jokeripomo haluaa päätösvaltaa seuroille, ei liitoille. Champions Hockey League osoitti, että IIHF-vetoisella liigalla ei ole tulevaisuutta.

On vaikea kuvitella, että Loobin kaltaisella vuosikausia euroliigan eteen töitä tehneellä henkilöllä ei aidosti olisi taskussaan nyt nähtyjä visioita enempää ja konkreettisempaa. Kotimatkalla kollegoiden kanssa asiaa pohtiessamme tulimme siihen tulokseen, että tarkoitus on vain muokata suomalaisten asenneilmapiiriä. Askel kerrallaan.

J-P Vuorinen peräänkuulutti avoimuutta, mutta kuten Harkimo useampaan otteeseen sanoi, Vuorinen on töissä SM-liigassa. Hänen tehtävänsä on pitää huoli, ettei se liiga kuole. Ja ettei samalla kuole Vuorisen oma työpaikka. Tai ehkä hän joutuu uuden euroliigan ensimmäisen komissaarin apupojaksi. Loob kun jo melkein suostui Euroopan omaksi garybettmaniksi. Jos vain rahasta sovitaan.

Totuus on kuitenkin se, että SM-liigaseurat ovat liikeyrityksiä, ja vaikka ruotsalaisseurat useimmiten ovat edelleen perinteisiä urheiluseuroja, Färjestadin 140 miljoonan kruunun liikevaihto kertoo siitä, että mistää nappikaupasta ei ole kyse.

Ideaalimaailmassa yritykset avoimesti kertovat tulevaisuudensuunnitelmistaan ja aikeistaan. Reaalimaailmassa harva yhtiö, oli se sitten pörssissä tai ei, kertoo suurimpia liikesalaisuuksiaan (kuten tässä tapauksessa euroliigasuunnitelmat tai -neuvottelut)muille.

Ei pahimmille kilpailijoilleen. Ei yleisölle. Eikä edes JP-Vuoriselle.

Siihen on nyt vain totuttava. Ja odotettava. Euroliiga tulee varmasti, ennemmin tai myöhemmin. Uskokaa tai älkää.

Kuka myöntää mokanneensa?

2010-11-15T01:01:00.003-08:00

Hockey Hall of Famen juhlaottelu Torontossa pelattiin reilu viikko sitten. Seremoniat ennen Leafsin kotiottelua Air Canada Centerissä kestivät 35 minuuttia ja saivat kritiikkiä, koska olivat liian pitkät.

Suomessa vastavaan ei sorruttu. Teppo Numminen aateloitiin viime viikonloppuna jääkiekkoleijonaksi, mutta Karjala-turnauksessa asiaa ei huomioitu mitenkään.

Tuskin kukaan edes tiesi, että Numminen on aateloitu. Kunninanosoituksen saama huomio oli minimaalista. Liitto teki parhaansa peitelläkseen asian.

Liiton viestintäpäällikkö Henna Malmberg yritti väittää, että aateloidut on kukitettu viime keväänä Suomi-Venäjä-ottelun yhteydessä. Ehkä on, valituista Numminen ei ainakaan ollut paikalla eikä kukaan hallissa tuolloin olleista muista mitään kukitusseremoniaa.

Lauantaina liitto järjesti sponsoreilleen gaalaillan, jossa aateloitavat kukitettiin ja heitä muistettiin. Hienoa, mutta miksi suuri yleisö ei saanut mahdollisuutta osoittaa kunniaansa Nummiselle ja muille aateloitaville?

Henna Malmbergin vastaus oli, että kaikki aateloitavat eivät ole paikalla. Ehkä niin - ja kaikki kunnia Matti Rautiaiselle ja Rauno Mokalle - mutta tärkeimmät, Numminen ja kaikkien aikojen suomalainen NHL-scoutti Matti Väisänen olivat, molemmat näin hallissa omin silmin.

Lauantaina Malmberg ilmoitti, että asiasta tulee sunnuntaina tiedote - ei tullut. Hän lupasi myös sunnuntaihin mennessä selvittää, kuka on päättänyt, ettei aateloitavia esitellä yleisölle Karjala-turnauksessa. Sunnuntaina vastaus oli: "kysy liiton johdolta, tai jääkiekkomuseosta."

Lupaan, että tämä asia ei jää tähän. Teppo Numminen on pelannut 1372 NHL-ottelua, voittanut kolme olympiamitalia ja ollut World Cup-finaalissa. Hänen ansioinsa suomalaisen jääkiekkoilun hyväksi on paljon suurempi kuin yhdenkään Suomen jääkiekkoliitosta palkkaa nauttivan. Nummisen taistelu sydänleikkauksesta takaisin kiekkokaukaloon hakee vertaistaan.

Joko Jääkiekkomuseo - ja sen johtaja Pertti Kontto - tai liitto Matti Nurmisen johdolla on saatava asiasta vastuuseen.

Jääkiekkoleijona-instituutio on kovaa vauhtia menettämässä merkityksensä. Valintakriteerit ovat löysät ja epämääräiset - Hockey Hall of Fame Torntossa saa kritiikkiä liian kovista kriteereistään, Suomessa valintaan tuntuu riittävän melkein mikä tahansa.

Museon on uudistuttava. Sen tiedotuspolitiikka on jämähtänyt 90-luvulle. Insituutio nimeltä Jääkiekkoleijonat on ajautunut täysin sivuraiteelle. Kukaan ei tiennyt, että a) lauantai-iltana on juhlagaala tai b) viikonloppuna muistettiin leijonia. Viime helmikuussa, kun aateloitavien nimet julkaistiin, museon Kristiina Koivuniemi kertoi Radio 957:n ja Pirkanmaan Sanomien noteeranneen aateloitavat Leijonat.

Koska museossa väki on tähän tyytyväinen, niin on ilmiselvää, ettei sen henkilökunta ja johto ole tehtäviensä tasolla. Viestintä ja tiedottaminen eivät ole henkimaailman asioita. Ne vaativat vain hitusen viitseliäisyyttä.

Media on tehnyt oman osansa kiekkokulttuurin vaalimiseksi. Joukko Suomen johtavia jääkiekkotoimittajia teki viime talven ja kevään aikana talkootöinä yhdessä museon, Alumnin ja SM-liigan kanssa Legendat-lehden, jossa muistettiin myös nyt aateloituja henkilöitä. Pienehkön painosmääränsä vuoksi lehti ei koskaan tule tavoittamaan suurta kiekkoyleisöä tavalla, jolla liitto olisi voinut halutessaan oman viestintäkoneistonsa vuoksi hoitaa. Yksittäinen juttu liiton jäsenlehden verkkosivuilla ei ole tapa, legendoja pitäisi kunnioittaa.

Teppo Nummisesta tuli jälleen yksi lisänimi niihin suomalaisen jääkiekkoilun aitoihin legendoihin, joista kyllä otetaan irti maksimaalinen hyöty silloin kun siihen on pienikin paikka, mutta joita todellisuudessa ei arvosteta sen enempää kuin märkää rättiä.

Kuka vastuun kantajista uskaltaa myöntää tehneensä virheen? Vai jatkuuko suomalaiseen jääkiekkoon pesiytynyt vastuun pakoilu tässäkin kohtaa?

Numminen, Väisänen, Mokka ja Rautiainen ansaitsisivat parempaa.

Seuraava yritys

2010-11-12T12:15:00.002-08:00

Mistä tunnistaa hyvän paidanjäädytysseremonian? Siitä, että puolet hallista pyyhkii jossain kohtaa seremoniaa kyyneleitä poskiltaan tai edes räpyttelee kostuneita silmiään.

Tällä kriteerillä, oliko Raimo Helmisen eilinen paidanjäädytysseremonia onnistunut? Ei.

Ensinnäkin se oli kliininen, eikä se ollut lainkaan Raipen näköinen. Jos vertaa toiseen tämän syksyn paitaseremoniaan, jossa olen paikalla ollut, Janne Ojasen illassa Hakametsässä nessuille oli käyttöä. Se oli hieno, loppuun asti mietitty tilaisuus, jonka ainoa särö tuli huonosta juhlapuheen pitäjästä. Itse maestro onnistui tehtävässään hyvin. Aivan kuten Helminenkin eilen.

Kuten eräs kollega eilen sanoi, miten vaikea on avata YouTube, katsoa NHL:stä miten siellä hommat hoidetaan ja kopioida ne tänne?

Toisekseen, kun liiton kaikki tiedotustoiminta on supistettu heidän omaan verkkolehteensä, ennakkopuffaus koko paidanjäädytyksestä oli liki olematonta. Edes uskollinen tv-puudeli MTV3 ei päivätolkulla rummuttanut Helmista, kuten oli pitänyt. Katsojia kuulutettiin olleen ottelussa reilut 12 000 ja silmämääräisesti arvioituina lukema piti hyvinkin paikkansa. Jäädytysseremonioiden aikana paikalla oli hädintuskin puolet.

Ja kokonaan oma kysymyksensä on, pitääkö maajoukkueessa jonkun pelinumero jäädyttää?

Jos pitää, Raimo Helminen on Ville Peltosen, Petteri Nummelinin, Teemu Selänteen ja Saku Koivun kanssa eturivissä, kun numeroita kattoon nostetaan. Aiemmin jäädytetty Jari Kurri on kaikkien aikojen suomalainen NHL-pelaaja, mutta herran meriitit maajoukkueessa ovat edellämainittuun viisikkoon verrattuna varsin vaatimattomat.

Vaikka jokainen kansakunta itse luo oman kiekkokulttuurinsa, maajoukkueen osalta pitäisi asioihin osata suhtautua yleismaailmallisesti. Maajoukkue on näyteikkuna maailmalle. Ja mikään muukaan maajoukkue ei ole pelinumeroitaan jäädyttänyt.

Jos ja kun pelaajia halutaan muistaa, mallia voisi ottaa - kerrankin - Toronto Maple Leafsilta ja jakaa vain kunnianumeroita. Nimet, numerot ja kuvat kattoon, mutta numerot edelleen kiertoon. Yksinkertaista, mutta samalla tyylikästä. Sitä lienee liitolta turha odottaa.

Seuraava mahdollisuus kiekkokulttuurin vaalimiseen on huomenna, kun liki puoli vuotta alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin aateloidaan seuraava satsi jääkiekkoleijonia. Tiedottaminen asian suhteen on ollut jopa Helmisen paidanjäädytystä heikompaa, joten nyt terästäytymisen paikka.

Eilisestä ei ainakaan ole vaikea parantaa.

Tehkää asialle jotain

2010-11-09T03:03:00.002-08:00

Mikael Granlundin agentti Ilkka Larva meuhkasi äskettäin Uudessa Suomessa kovista laidoista ja niiden aiheuttamista vammoista. Pelaajayhdistyksen Jarmo Saarela komppasi Larvaa, ja toivoi liigaseurojen painostavan hallien omistajia muuttamaan laidat.

Kysymys kuuluu, miksi liigaseurat eivät tee sitä itse?

Tekosyyksi ei käy kunnallinen halli, sillä valtaosassa halleista seurat ovat itse osallistuneet aitio- ja ravintolaremontteihin, vaikka kyse on kunnallisesta hallista.

Nyt kysymys on vain siitä, että tällä hetkellä Malagassa Sangria-lasin ääressä makoilevat seurapomot eivät ole vähääkään kiinnostuneita pelaajiensa turvallisuudesta. Kunhan kassa kilisee sisäänpäin.

Jos pomot välittäisivät, he pitäisivät huolen, että laidat vaihdetaan. Kustannuserä ei ole niin järkyttävä, ei ainakaan, kun lasketaan miten monta miestyövuorokautta jokainen liigaseura kauden aikana menettää liian kovista laidoista johtuvien lievien aivovammojen vuoksi.

On turha vaahdota kovemmista sanktioista tai liian löysästä tuomarilinjasta, jos asia jolle ite voi jotain tehdä, eli laidat, ovat kuin betonia. Betonia, jonka edessä tähtipelaaja on samassa asemassa kuin rivimies.

Granlund lienee tällä kaudella ensimmäinen tähtikategorian liigapelaaja, joka on poissa aivovamman vuoksi. Itsestään selvää on, että lisää on tulossa.

Seurajohtajien pitäisi puuttua kasvavaan ongelmaan. Vaihtaa laidat ja pitää huolta, että pelaajat käyttävät asianmukaisia varusteita, eikä niitä 15 vuotta vanhoja hartiasuojia, jotka ovat kulkeneet mukana juniorivuosilta asti. Jälkimmäisen pitäisi olla itsestäänselvyys myös pelaajille, mutta koska se ei ole, vastuu on johtajien. Esimies on lain mukaan vastuussa alaisensa työturvallisuudesta.

Yksinkertaisia asioita, yksinkertaisia toteutettavia. Tässä mitataan liigaseurojen arvomaailmaa. Tapahtuuko jotain vaiko ei?

Yksinkertainen ratkaisu

2010-11-04T00:49:00.002-07:00

"NHL:ssä tosta ei olisi tullut mitään."

Montako kertaa olette kuulleet saman lauseen SM-liigassa tapahtuvan taklauksen yhteydessä?

Monta.

Paitsi, että NHL on muuttunut. Maailman kovin kiekkoliiga on edelleen kovin, siellä pelaa edelleen maailman parhaat pelaajat, joille maksetaan maailman parasta palkkkaa.

Ja sen takia NHL on huolissaan törkeistä taklauksista.

Pelistä on tullut liian väkivaltaista. Työsulkukausi muutti NHL-jääkiekon, tuli aidosti nollatoleranssi, jossa on myös varjopuolensa, joita tuskin kukaan osasi ennakkoon nähdä uusia sääntöjä laadittaessa.

Kun et saa kahvata, estää etkä lyödä poikittaista, pelin vauhti ja tempo kasvavat. Ja vaikka pienten pelaajien elinmahdollisuudet suuressa liigassa paranivat, pelaajat ovat silti isokokoisempia kuin kymmenen vuotta sitten. Isompia, nopeampia ja vahvempia.

Ja kun näiltä nykyajan panssarivaunuilta et pysty mailalla ottamaan vauhtia pois, taklauksista tulee vaarallisia. Todella vaarallisia.

Jopa Bobby Clarke, entinen kovanaama, sanoi TSN:llä, että pelistä on tullut vaarallisempaa. Samaa mieltä oli vieressä istunut Craig MacTavish - viimeinen ilman kypärää pelannut NHL-pelaaja.

Ja täysin tuorein lieveilmiö - kuten TSN:n kaverit ja mm. Risto Pakarinen uusimman Jääkiekkolehden kolumnissaan ovat havainneet - on taklaukset, joiden tarkoitus on vain taklata.

Taklaamisesta on tullut itseisarvo. Juniorivalmentajien ja kiekkoisien "Aja!"-huudot ovat syöpyneet niin syvälle selkärankaan, että osa pelaajista tuntuu unohtaneen, että pelejä ei voiteta taklaamalla.

Taklaamisen tarkoitus on ottaa kiekko pois vastustajalta. Nyt on aivan viime aikoina nähty iso kasa rumia taklauksia, jotka teoriassa ovat täysin puhtaita, mutta joissa jokaisessa voi nähdä, ettei tekijän tarkoitus ole mitään muuta kuin taklata.

Onneksi sääntökirjaan on helppo tehdä lisäyksiä. Miltä kuullostaisi:

"Pelaaja ei saa taklata toista pelaajaa muutoin, kuin silloin kun tarkoituksena on ottaa kiekko pois vastustajalta."

Hyvin yksinkertaista.

Kaupunginjoukkue

2010-11-03T07:01:00.001-07:00

Urheilu on viihdettä. Kuinka usein esimerkiksi kiekkoilijoista puhutaan gladiaattoreina, viittauksena antiikin Roomaan ja sen gladiaattoritaisteluihin?

Niiden taisteluiden perimmäinen tavoite oli itse urheilijan – gladiaattorin – kannalta pysyä elossa, mutta pohjimmiltaan taisteluita käytiin yleisön viihdyttämiseksi.

Nykyään urheilu ei enää ole yhtä raadollista – voittamiseen ei aja pelko kuolemasta, mutta urheilijalle voittaminen ja voiton tavoittelu on edelleen urheilussa olennaisinta. Ajatus on toki sikäli naiivi, koska ammattilaisurheilussa osa urheilijoista valitettavasti ajattelee asioita myös ansioidensa mukaan. Ne urheilijat unohtavat tappionsa kävelymatkalla pankkiin. Ja harvemmin myöskään voittavat mitään.

Joka tapauksessa urheilu on viihdettä, se on populaariviihdettä, jonne ihmiset haluavat tulla nauttimaan ja viihtymään. Omanlaisensa taisteludraama, jonka lopputulos on vaikeammin ennustettavissa kuin tuoreimman James Bond-elokuvan.

Ja siitä, pitääkö urheilijoiden tarjota viihdettä kansalle, vai keskittyä vain voittamaan, keinolla millä hyvänsä, voidaan debatoida vaikka tuntitolkulla, mutta rinnastetaan nyt urheilu toisenlaiseen kulttuuriin.

Nimittäin yhtälailla teattereiden ja kaupunginorkestereiden tehtävä on viihdyttää yleisöä. Ja näitä tahoja tuetaan julkisista varoista. Opetusministeriön jyvittämiä veikkausvoittovaroja saa myös lätkäväki, mutta ne eurot (oikeutetusti) valuvat juniorityöhön.

Kulttuurissa rahaa menee nimenomaan siihen yleisön viihdyttämiseen.

Eikä ainoastaan niitä ”lottoeuroja”, vaan myös kunnallista tukea. Suomessa on kymmeniä kaupunginteattereita ja -orkestereita, joita velkaiset kunnat tukevat omista budjeteistaan.

Ja siihen tilanteeseen iski Kalervo Kummola. Vuonna 1985, SM-liiga ry:n (!) kymmenvuotisjuhlateoksessa:

”Ei tarvitse olla kovinkaan suuresta kaupungista kyse, kun sillä on kaupunginteatteri ja orkesteri, joiden kustannukset maksetaan lähes sataprosenttisesti verovaroista. Miksi koko kaupungin suosikkijoukkue ei voisi nauttia samasta edusta? Kustannukset esimerkiksi Tampereella, Turussa tai Helsingissä olisivat vain murto-osan nykyisistä teatteri- tai orkesterimenoista. Olen sataprosenttisen varma että jo 2-3 miljoonan (markan, blog. huom.) avustuksella nykyiset liigaseurat voisivat muuttua ammattilaisiksi kaupunginjoukkueiksi.”

Melkoista visiointia.

Pikagoogletuksella ensimmäinen vastaan tullut kaupunginorkesterin budjetti oli Lappeenranta, jossa rahaa käytettiin vuonna 2008 1,2 miljoonaa euroa. Niistä 80% meni henkilöstökuluihin. Ei hirveän kaukana SaiPan pelaajabudjetista.

Miksi jääkiekko ei ole kaupunginisien suosiossa ja paikallinen seura saa budjettiapua ykkössentterin hankintaan? Harva kulttuuritapahtuma herättää ympärivuotisesti yhtä paljon intohimoja kuin oman kylän jääkiekkoseura – tai joissain paikoissa jalkapalloseura.

Oulun kaupunki olisi Kärppien taustayhtiöön sijoittamalla saanut sijoitukselleen jopa jonkun tuoton. Ja harva taho Kärppien lisäksi on tuonut kaupunkiin yhtä paljon julkisuutta. Puhumattakaan kärppäpelaajien maksamista veroeuroista.

Loppujenlopuksi siinä taitaisi käydä kuitenkin niin, että rahaa tunkemalla haluaisi myös päätösvaltaa. Kunnanisiä saattaisi kiinnostaa millainen pelaaja niillä tukieuroilla hankintaan. Ja mitä sitten, jos se onkin floppi?

Kantaako väärästä sijoituksesta vastuun kaupungin virkamies vai seuran urheilupomo?

Ja pitäisikö seurojen myös päästää kunnanisät hallitukseen, jos kerran kunta myös tukee seuroja?

Ehkä ei sittenkän. Vaikka osa seurajohtajista hassaa joukkueensa resursseja ihan miten sattuu, niin silti nykyinen malli lienee pitkässä juoksussa aavistuksen parempi.

Eli annetaan Kalen ehdotuksen jäädä sinne mistä se löytyikin. Historian havinoihin.

Retoriikan mestarit

2010-10-30T03:58:00.002-07:00

Meitä toimittajia, varsinkin urheilutoimittajia, syytetään aina kuluneiden fraasien käyttämisestä.

Kyllä, myönnän olevani yksi niistä, jotka aina aika-ajoin sortuvat toistelemaan niitä samoja latteuksia. Todennäköisesti tänäkin iltana joku ottelujuttua kirjoittava kollega enemmän tai vähemmän kiireessä raapustaa omaansa niitä. Sellaista se elämä on.

Toimittajana sitä aina toivoisi, että haastateltavat olisivat mahdollisimman monisanaisia, hauskoja ja teräviä. Sen takia sitä aina silloin tällöin tulee valikoitua tenttaamisen kohteeksi juuri niitä kaikista sanavalmiimpia tyyppejä.

Kokonaan oma retoriikan rotunsa ovat valmentajat, joiden tietysti lähtökohtaisesti - pelaajien esimiehinä - pitäisi olla peruskiekkoilijaa vähän älykkäämpiä ja sosiaalisesti parempia.

Välillä sitä vain tulee miettineeksi, että millaisen typerysten kanssa sitä ihmisen pitää oikeasti työssään operoida? Ehkä tunne on jossain tilanteissa molemminpuolinen.

Olisi kiva tietää, miten pelaajat oikeasti reagoivat siihen, että valmentaja hakee innostuksen peliin sotaveteraaneista, kuten Bluesin Petri Matikainen joskus männäkaudella. Isoisäni on sotaveteraani, ja arvostan heitä suunnattomasti, mutta jotenkin sieltä innostuksen hakeminen ammattilaisjoukkueelle vuonna 2010 tuntuu aika päälleliimatulta. Muutenkin valmentajat tuppaavat aina viljelemään jutuissaan pyssyleikkeihin viittaavia lausuntoja, kuten sota-alue jne.

Keittiöpsykologina sanoisin, että osa valmentajista peittelee myös omaa epävarmuuttaan yrittämällä sanailla julkisesti hienoja ja olemalla terävä. Ikään kuin vetävät roolia sen sijaan, että olisivat oma itsensä.

Osalle valmentajista voisi kyllä suoda sitä, että päättäisivät vetää jotain roolia, eivätkä paljastaisi sisäistä juntteutaan. Kai Suikkasen "munat pystyssä"-jutut varmaan naurattivat jotakuta, mutta olivat näin jälkikäteen ajateltuna vain typeriä.

Entä mitä pitäisi ajatella KooKoo:n Ismo Lehkosesta, joka pari viikkoa sitten totesi joukkueensa saaneen tappiopelissä "perseraiskauksen."

Noh. Sanotaan nyt se tässä: Lehkosen lausunto ei ollut ainoastaan typerä. Se kaikessa brutaalissa juntteudessaan osoitti perimmiltään millainen ihminen Ismo Lehkonen on. Ei ainoastaan sivistymätön moukka, joka ei pysty hallitsemaan alkeellisimpiakaan käytöstapoja, vaan suoranainen typerys.

Kuten eräs Anonyymi kommentoi aiemman kirjoituksen kommenttiosiossa Lehkosen sanomisia, on vaikea kuvitella, että vastaavaa olisi missään muussa maassa suvaittu tai sivuutettu olankohoutuksella.

Ja vaikka Suomessa siedetään - osittain siksi, että se tapahtui Mestiksessä, joka ei kiinnosta ketään - pitäisi edes seurajohtajilla olla ripaus pelisilmää ja käsitystä muustakin elämästä. Ainakin edes sen verran, että jättäisivät palkkaamatta moisia kommentteja laukovat valmentajat.

Mikä mättää?

2010-10-27T03:07:00.002-07:00

Tappara ui nyt syvällä. Todella syvällä. Tappioita on nyt putkeen peräti kahdeksan. Ja peli itsessään? Heikkoa. Todella heikkoa.

Sami Hirvonen joutui jo eilen vastaamaan kysymykseen omasta asemastaan. Itse olin yksi kysymysten esittäjistä, valitettavasti se vain on toimittajan rooli. Historia on osoittanut, että tappioputkissa nimenomaan päävalmentaja on se, joka joutuu vastuunsa kantamaan.

Ja Tapparan nykyisen hallituksen paineensietokyky ja ymmärrys pelistä on tullut kristallinkirkkaasti selville. Mikko Saarinen oli jo saamassa potkuja vuosi sitten, tuolloin vain Hannu Jortikan kieltäytyminen Tappara-pestistä pelasti Saarisen jatkon. Seuran sisäpiiriläiset ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että hallituksen nykyinen ydin paitsi uhraa kaiken energiansa uuden jäähallin ja sen mahdollisuuksien suunnitteluun, myös ymmärtämättömyydellään pilaa seuran toimintaedellytyksiä.

Osa hallituksen jäsenistä on jo pidemmän aikaa torpedoinut seuran huonossa jamassa olevan juniorityön toimintaedellytyksien parantamista ajamalla tärkeisiin juniorivalmennuksen rooleihin omia suosikkejaan, joiden osaamistaso on ollut heikkoa.

Eikä ole salaisuus, että nykyinen - julkisuuskuvansa heikosti hallitseva - hallituksen puheenjohtaja on rikkonut välit tiettyjen perustapparalaisten pelaajien kanssa ja oli omalta osaltaan varmistamassa mahtikäskyllään, että eräs viime kauden runkopelaaja kiekkoilee nyt ihan muussa pelinutussa.

Ongelmat organisaation sisällä eivät kuitenkaan ratkaise Tapparan tämänhetkistä ongelmaa. Peli ei kulje. Jotain tarttisi tehdä.

Tässä ja nyt on jo helpoin sanoa, että Sami Hirvosen vaihtaminen ei ratkaise yhtään ongelmaa.

Tapparan esitykset heilahtelevat samalla tavalla kuin kahdella edelliselläkin kaudella. Nyt joukkueessa ei vaan ole yksilöitä, jotka pystyisivät huonoinakin päivänä tuottamaan tulostaululle sen verran numeroita, että sarjataulukkoon ilmestyy lisäpisteitä.

Joukkueen johtavat pelaajat eivät ole tasollaan, vaikka Tuukka Mäntylä eilisessä paikallispelissä ottikin askeleita eteenpäin. Sekä Mäntylän että kapteeni Pekka Saravon tehotilasto on ikävästi pakkasella. Shayne Toporowski on hyvä pelaaja, mutta hänkään ei pysty yksin kannattelemaan koko joukkuetta.

Stephen Guolla teki Ilvestä vastaan virheitä, joita normaalisi tekee 7-vuotias, ei 37-vuotias pelaaja. Yksi niistä virheistä maksoi maalin, maalin joka saattoi ehkä ratkaista pelin lopullisesti.

Joukkueen ehjin ketju oli Joonas Koskisen orkestroima nelosketju, joka, kuten päävalmentajakin muistutti, piti maalin puhtaana ja ainoana ketjuna pystyi luomaan maalipaikkoja.

Niclas Lucenius on vajonnut täysin varjojen maille. Pelaaja, jonka odotettiin johtavan joukkuetta, pelaaja, jonka edellinen päävalmentaja Petri Mattila odotti kantavan joukkuetta ykkössentterin roolissa, on tiukassa paikassa romahtanut pelillisesti täydellisesti. Tahdontonta ja ilmeetöntä surffailua ja mikä tärkeintä, vailla tehopisteitä. Eikä siihen ole vaikuttanut edes penkkikomennukset.

Onko silloin vika päävalmentajassa? Johtavien pelaajien tehtävä on ratkoa pelejä, nelosketjut voivat voittaa yksittäisiä vaihtoja, eriä tai jopa otteluita, mutta isossa kuvassa ykkös- ja kakkosketjut kantavat joukkuetta. Ja Tapparassa on riittävästi niitä johtavia pelaajia. Heidän on noustava ja katsottava itseään peilistä.

Huolestuttavinta Tapparassa on se, että vaikka Ilveksen nuorten ikiliikkujen ja aktiivisen karvauspelin ansiosta joukkueiden välinen tempoero ehkä hieman hämärtyi, osa kirvesrintojen pelaajista selvästi ns. piiputti kesken ottelun. Jokainen Tapparan nykyisen valmennusjohdon harjoituksia nähnyt tietää, että vaatimustasosta se ei johdu.

Hirvosen mukaan kyse on pään sisäisistä asioista, kun pää ei toimi, jalatkaan eivät jaksa.

Tapparan kannalta on toivottava, että asia on näin ja tilanne korjaantuu, kun ennemmin tai myöhemmin tuleva helpottava voitto saavutetaan. Muutoin tulee noutaja. Jos kesällä on harjoiteltu niin huonosti, että joukkue piiputtaa lokauussa, sitä ongelmaa ei korjata koko kauden aikana. Ja silloin Tappara on todella suurissa vaikeuksissa.

Säätiöiden takaa

2010-10-26T05:01:00.004-07:00

Kiitos Hiihtoliiton ja sen mielenkiintoisen, mutta sinällään ei varsinaisesti yllättävän, taloudenpidon, urheiluministeri Stefan Wallin on päättänyt pyytää urheiluliitoilta selvitystä niiden tukiyhdistysten, osakeyhtiöiden ja säätiöiden hallinnosta.

Lätkäperheessä urheilijarahastoa hallinnoivalla Jääkiekon koulutus- ja ammatinedistämissäätiöllä tuskin on mitään hankaluuksia toimiensa ja hallintonsa kanssa, suurin osa hallituksen jäsenistäkin on pelaajien edustajia. Seurapomoja edustaa J-P Vuorinen.

Kokonaan oma lukunsa on sitten Jääkiekkosäätiö, jonka koko funktio on vähän hämärän peitossa.

Nykyajan ykköstietolähde Google ei nopeasti löydä jääkiekkoliiton sivuilta kuin yhden viittauksen koko säätiöön. Sekin on vain niukkasanainen tiedote raha-avustuksesta Aasian tsunamien uhreille.

Samainen tiedote avaa säätiön olemassaoloa:

"Jääkiekkosäätiön tarkoituksena on jääkiekkoilun edistäminen ja kehittäminen Suomessa mm. tukemalla jääkiekkoilun harjoitus - ja kilpailutoimintaa sekä muita suomalaista ja kansainvälistä jääkiekkoilua parantavia ja kehittäviä toimenpiteitä."

Googletus kertoo myös, että säätiöön on laitettu mm. MM-kotikisojen tuotot, eli hilloa pitäisi olla ihan kohtuullisesti, ellei niitä ole törsätty vasemmalle ja oikealle. Ja siinä onkin tämän koko jutun pointti. Siitä, mihin säätiön rahoja on jaettu, on varsin vähän tietoa. Ainakin oman osansa on (perustellusti) saanut Lappeenrannan tuorehko harjoitushalli.

Mutta mihin muuhun säätiön rahoja on käytetty? Ja ketkä rahoja jakavat? Liiton sivuilta ei löydy edes hallituksen jäsenten yhteystietoja, puhumattakaan siitä, että säätiöllä olisi omia verkkosivuja.

Avoimuuden nimissä tältäkin instanssilta rahaa saavien tahojen nimet ja avustussummat voitaisiin julkaista.

Kukaanhan ei halua luurankoja kaappiinsa, eihän?

Löysässä hirressä

2010-10-20T04:54:00.003-07:00

Turkulaisen Palloseuran tuskien taipaleen luulisi tietyllä tapaa herättävän hilpeyttä muussa Suomessa. Turkulaisten sisäsiittoisuus ja kaupungin mahtipontisesta menneisyydestä kumpuava ylimielisyys ei kerää muualla maassa kovin suuria sympatianosoituksia.

Totuus on kuitenkin se, että suomalainen lätkäskene kaipaa TPS:n kaltaisten suurseurojen menestystä. Ison kaupungin isossa hallissa operoivan seuran pitää olla yksi suomalaisen kiekon suunnannäyttäjiä. Samat sanat koskevat toki myös Ilmalan isäntiä.

Yhtä suuri totuus on sekin, ettei Palloseuraa tällä hetkellä voi millään mittarilla sanoa suunnannäyttäjäksi. Ellei haluta nimenomaan varoittavaa esimerkkiä. Tilanne TPS:n kohdalla on varsin karu, vitsiksi muuttunut organisaatio sai hetkellisesti uskottavuutensa takaisin, mutta on päivä päivältä valumassa entistä enemmän takaisin vitsiksi.

13 peräkkäistä tappiota lienee jo kohta jonkin sortin ennätys. Ainakin, kun puhutaan hallitsevan mestarin suorituksista. Avausmaali on jäänyt tekemättä kauden jokaisessa ottelussa.

Ihan ei siis ole putkeen mennyt.

Sinällään on ihailtavaa, ettei TPS:n seurajohto ole lähtenyt vaihtamaan valmentajaa. Paniikkinappulan painaminen olisi ollut se perinteinen vaihtoehto, vaihtoehto, jota koko lätkäskene on oikeasti odottanut tehtäväksi.

TPS:n pelejä en ole kovin montaa nähnyt, itse asiassa runkosarjassa vain yhden, mutta ei se tappio siinä kamppailussa ainakaan mistään pelitavallisista asioista johtunut. Enemmän se johtui siitä, että Palloseura oli ikään kuin valmiiksi jo luovuttanut kun se liukui Hakametsän jäälle. Pressiaitiopsykologina sanoisin, että koko joukkueen ja valmentajan kehon kieli heijasteli alusta aina viimeiseen haastatteluun asti tuskaa ja alistuneisuutta.

Sellaisilla eväillä harvemmin voitetaan pelejä.

Totuus on toki sekin, että Palloseuraa piinasi alkukaudesta poikkeuksellinen loukkaantumissuma. Toisaalta, vastaavanlaisista sumista on kärsinyt tälläkin kaudella muitakin liigajoukkueita, mutta sen taakse ei kukaan muu ole mennyt piiloon. Ja ilmasilta Artukaisten viljasiiloon on toiminut, uutta äijää on tuotu sisään askiin, joten niitäkin palasia on jo yritetty paikata.

Miten suuri on valmentajan vastuu, jos kaikille viime kevään mestareille ei ihan täysin kesän aikana avautunut se, että omatoiminen jakso ei ole yhtä kuin loma ja että sen aikana pitäisi myös harjoitella? Miten suuri on valmennuksen vastuu, jos seurajohto on (huhupuheiden mukaan) käskenyt peluuttaa jokaisessa harjoituspelissä parasta mahdollista joukkuetta, jotta European Trophy päättyisi (taloudellisesti) mahdollisimman ruusuisesti? Tai miten iso vastuu on valmennuksella, jos joukkue on yksinkertaisesti väärin kasattu ja kaikki vahvistukset ovat enemmän tai vähemmän mielialapelaajia (pl. Huczkowski, joka istuu vielä pitkään sairauslomalla)?

Tunteeko seurajohto piston sydämessään siitä, että se hankki vahvistuksiksi mm. Marko Kivenmäen, josta nyt hyvällä tahdollakaan ei saa joukkuepelaajan perikuvaa?

Yksi ihan varteenotettava syy on seurajohdon haluttomuus myöntää, että töitä valmentajavalinnassa viime keväänä ei tehtykään ihan kaikella parhaalla tavalla. Markkinoille kun ei edellisen valinnan jäljiltä ole ilmestynyt ainakaan ketään uutta kotimaista tarjokasta, joten miksi nyt vaihtaisi Heikki Leimen johonkin muuhun, joka alunperin ei turkulaisille kelvannut?

Joka tapauksessa päivä päivältä, tappio tappiolta TPS on lähempänä sitä tilannetta, jolloin Leimen aika tiimalasissa tulee täyteen ja seurajohdon on tehtävä se lopullinen ratkaisu. Samalla ovenavauksella saattaa lähteä Leimen ykköstukipilari ja vanha pelikaveri Ari Vuori.

Itse asiassa monessa kohtaa nimenomaan valmentajalle potkut voivat olla jopa helpottava tilanne. Aika moni valmentaja tietää saavansa lähiaikoina kenkää. Teet mitä tahansa, niin mikään ei onnistu. Huudat, keskustelet, luistelutat, annat lomaa. Jokaiselle valmentajalle se tilanne tulee jossain kohtaa uraa eteen, jokainen hyvä valmentaja, jopa Scotty Bowman, on joskus saanut potkut.

On ihailtavaa, että seurajohdolla riittää luottoa valmentajaan, mutta jossain kohtaa - ehkä jopa jo aivan lähipäivinä - se potkujen antaminen on ainoa inhimillinen ratkaisu. Ei valmentajankaan pidä liikoja kärsiä.

Omanlaisessaan löysässä hirressä on myös jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Stuart Baxter. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että Palloliiton olisi kannattanut päästää Baxter Celticiin kesällä, kun skottiseura tiedusteli asiaa. Sen jälkeen Baxterin työn jälki on näyttänyt vähemmän mairittelevalta ja herrasmiehen esiintyminen on ollut vähintäänkin... noh, värikästä. Stuartille tekisi mieli muistuttaa, että se ei ole joukkueen, median eikä kansan vika, että hän on edelleen päällään sinivalkoinen Suomi-takki eikä tyylikäs vihreävalkoinen kuosi.

Palloliiton ja TPS:n välillä on toki se ero, että Niinistö ja kump. eivät pysty erottamaan Baxteriä ihan noin vain. Skotin liksan maksaminen kun tuo ison loven jo entuudestaan varsin heikossa jamassa olevaan Palloliiton talouteen. TPS:hän viime kauden seitsemän oikein -tuloksellaan kuittasi omat vanhat tappionsa pois ja pääsee ainakin taloudellisesti aloittamaan suht puhtaalta pöydältä. Kabineteissa pöydät on vielä siivoamatta, tokkopa putsaantuvat koskaan.

Futismaajoukkueen tapauksessa realiteetti lienee se, että Baxter jatkaa tehtävässään niin kauan kunnes uusi työpaikka on löytynyt ja kun sellainen on haarukoitu, liitto ja skotti pistävät yhdessä ulos tiedotteen, jossa kerrotaan Baxterin taipaleen pohjolan perukoilla olevan ohi. Oli miten oli, Baxterin merkittävimmäksi saavutukseksi maajoukkueen peräsimessä jää Suomen pudottaminen FIFA-rankingissa jalkapallojätti Kanadan alapuolelle. Siinä kohtaa, kun kanukit kyykyttävät meitä sählyssäkin, voidaan rajat sulkea lopullisesti ulkomaisilta turisteilta ja keskittyä vain kansallispeliimme pesäpalloon.

Joka tapauksessa ohjeet lähtevät täältä sekä Palloseuralle että Palloliitolle. TPS: Älkää palkatko enää turkulaista päävalmentajaa. Koskaan. Palloliitto: Älkää palkatko enää brittiläistä päävalmentajaa.

Linjaveto on tehty

2010-10-17T23:59:00.003-07:00

KalPan päävalmentaja Pekka Virta pelkäsi etukäteen Savon Sanomissa, että Adam Masuhrin polvitaklauksesta tulisi jonkinasteinen uuden kurinpitäjän ennakkotapaus.

Ja sehän siitä tuli.

Uusi kurinpitäjä, hämeenlinnalaisjuristi Sampo Liusjärvi ja uusi kurinpitoryhmä todellakin antoivat ennakkotapauksen. Vaarallisista, vakavia loukkaantumisia aiheuttavista polvitaklauksista selviää käytännössä tukistuksella.

Adam Masuhrin saama kolmen ottelun pelikielto oli selän kääntämistä Janne Keräselle, joka palaa kaukaloon joskus ensi vuoden puolella.

Rangaistus oli niin lievä, ettei Masuhr tunne sitä edes nahoissaan - varsinkin kun pelaajat eivät edes menetä palkkaa siltä ajalta, kun ovat pelikiellossa, toisin kuin NHL:ssä.

Linja on valittu, ratkaisut on tehty. Tämän ennakkotapauksen kanssa kurinpitäjä joutuu jatkossa elämään. Adam Masuhrin polvitaklaus on tästä lähtien verrokki kaikkiin seuraaviin tuomioihin.

Jatkokysymys on oikeastaan vain, miten pahasti pelaajan pitää loukkaantua, että sanktiolla oikeasti on jotain merkitystä?

Kuten suuresti arvostamani Toronto Starin kiekkokolumnisti Damien Cox kommentoi Niklas Hjalmarssonin viime viikkoisen sanktion yhteydessä, kahden ottelun pelikielto ei ole mitään.

Masuhrin kohdalla ainoastaan kahdeksasta kymmeneen ottelua kestävä panna olisi saanut pelaajan ajattelemaan oikeasti tekosiaan. Kysymys oli törkestä tempusta, jossa Masuhr jätti täysin kunnioittamatta vastustajaansa.

Linjansa kurinpitäjä on valinnut myös jääkiekkoväkivallan suhteen. HIFK:n Ilari Melart sai ainoastaan kahden ottelun pelikiellon hyökättyään täysin suunnitelmallisesti Bluesin Jere Karalahden päälle.

Rangaistuksen suuruudella Liusjärvi antoi hiljaisen hyväksyntänsä paitsi sääntökirjassa kielletyille tappeluille - myös silmä-silmästä-menttaliteetille. Koston kierteelle on nyt annettu vapaat kädet.

Pöyristyttävintä kahden ottelun pelikiellossa on, että Ilari Melart on rikoksenuusija, pelaaja, jota on jo kertaalleen aikaisemmin rangaistu vastaavanlaisesta teosta. Siitä huolimatta SM-liigan kurinpitäjä tarjoaa edelleen, ei edes tukkapöllyä, vaan ainoastaan pienen näpäytyksen.

Melartin ohella toimitsijakieltoon olisi pitänyt asettaa HIFK:n päävalmentaja Kari Jalonen. Ja seuran olisi pitänyt saada tekemisistään tuntuvat sakot, varsinkin kun HIFK vielä kaiken kukkuraksi julkaisi Melartin kahden vuoden jatkosopimuksen heti tapauksen jälkeen - ikään kuin palkintona tehdystä työstä.

Toimeensa ryhtyessään Liusjärvi sanoutui julkisesti irti osasta edeltäjänsä Jarmo Muukkosen päätöksiä.

Ensimmäisten päätöstensä perusteella Liusjärvi on osoittanut olevansa jopa edeltäjäänsä heikompi kurinpitäjä.

Hätäisiä ratkaisuja

2010-10-14T04:39:00.003-07:00

Olen kuulunut alusta asti siihen osaan kiekkoihmisistä, jotka ovat kritisoineet lauantain otteluiden alkamisajan muuttamista klo 17:sta klo 18.30:een.

Varsinkin, kun kukaan SM-liigasta ei suostu suoraan myöntämään muutoksen perimmäisiä syitä: halutaan myydä enemmän bisseä.

Vertailuaineistoa on toistaiseksi varsin vähän, mutta ainakin Tampereella yleisömäärät ovat laskeneet viime vuoden lauantaipeleihin nähden. Merkittäviä nousuja on nähty harvassa kaupungissa, lähinnä Porissa, jossa suurin syy lienee kuitenkin Ässien erinomaisessa menestyksessä.

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kun päätös on tehty, siinä täytyisi pysyä. Ainakin edes yhden kauden ajan.

Nythän SM-liiga ilmoitti tutkivansa lauantaiotteluiden alkamisaikaa ja epäsuorasti tiedotteessaan vihjasi, että liigan johtoryhmällä on tarvittaessa valtuudet muuttaa alkamisaikaa maajoukkuetauon jälkeen.

Liiga teettää myös kävijätutkimuksia lokakuun aikana, jotta yleisön mieltymyksiä saadaan selvitettyä. Hyvä.

Mutta miksi näitä ei ole tehty aikaisemmin? SM-liigassa pelattiin jo viime vuonna joka lauantaikierros yksi ottelu alkaen klo 18.30. Kävijäkyselyitä olisi voinut tehdä myös niiden perusteella.

Jos alkamisaika siirtyy näin nopeasti 18.30:stä takaisin puolitoista tuntia aiempaan, se osoittaa vain sen, että liigan päätöksenteko perustuu pelkkään mutu- ja mitä sattuu mieleen tulemaan-metodeihin. Suoraselkäisempi ratkaisu olisi sanoa maajoukkuetauolla: "Tarkkailemme tilannetta runkosarjan loppuun asti ja päätämme sen jälkeen."

Alkamisajan edestakaisille rukkaamisella liiga antaa itsestään vain entistä amatöörimäisemmän kuvan.

Minkä vuoksi fanitetaan?

2010-10-09T06:20:00.002-07:00

Kanssabloggaajat ovat viime aikoina ihan kiitettävästi pohtineet faniutta. Riston pohdiskelu lähti Tukholman paikalliskamppailusta, Karhuherra puolestaan haki ajatuksilleen voimaa eilen päättyneestä NHL Premierestä.

Härmäläisyyttäkin selvemmin pohjoisamerikkalaiseen fanitukseen kuuluu yhteisöllisyyden hakeminen. Keskiviikkoiltana Helsingissä törmäsin ihan tavalliseen minneapolislaiseen pariskuntaan, jotka olivat tulleet Wildin perässä Helsinkiin. IT-alalla työskentelevä mies oli kasvanut Washington Capitalsin kannattajana, mutta kantoi nyt ylpeänä Wildin hupparia. Vaimo oli puheterapeutti.

Kumpikaan heistä ei ollut kotoisin Minnesotasta, molemmat olivat kasvaneet pääkaupungin liepeillä, mutta 15 vuotta oli vierähtänyt - kas kummaa - Pohjois-Carolinassa, muttei Hurricanesin kotikaupungissa Raleighissa vaan Charlottessa. Minneapolisiin pariskunta oli muuttanut neljä vuotta sitten.

He avoimesti kertoivat lähteneensä tälle tuhansia dollareita maksaneelle matkalle ensisijaisesti saadakseen uusia ystäviä. Mies on ollut aina kiekkofani, mutta rouva lähti alunperin Wildin peleihin nimenomaan hankkimaan ystäviä. Lyhyen keskustelumme aikana hän ehti valittaa, miten vaikea uudessa kotikaupungissa on löytää ystäviä. Minnesota kun enää ei ole mikään suuren muuttoliikkeen kohde, vaan ihmiset kasvavat samaa tahtia ystäviensä kanssa.

Vastaavanlaisella reissulla oli oltu aiemmin, ja tulokset olivat olleet hyviä. Joten tällä kertaa matka suuntautuu pitkälle Eurooppaan asti. Tuntuivat viihtyvän. Ja uusia suhteitakin oli solmittu.

Samantyyppisestä ilmiöstä on kyse myös Hurricanesin fanien kohdalla. Porukkaa Raleightista oli tullut pitkälti neljättäsataa, ja kuten Karhuherra havaitsi, he suhtautuvat suomalaispelaajiinsa jopa suuremmalla intohimolla kuin me maanmiehiimme.

Hurricanes on Raleighissa siinä onnellisessa asemassa, että se on alueen ainoa ammattilaisjoukkue missään lajissa. Ja kun sinne muuttaa ihmisiä, he tulevat peleihin myös tutustumaan ihmisiin. Jamie-niminen rouva kertoi, että he kannattavat miehensä kanssa Hurricanesia, koska eivät voi yhdessä kannattaa yliopistojoukkueita - pariskunta kun on suorittanut tutkintonsa eri opinahjoissa. MIeskin on kääntänyt kelkkansa, vaikka oli nuorempana Pittsburgh-fanina jopa todistamassa paikanpäällä Chicagossa vuoden 1992 Stanley Cupin ratkaisuhetkiä.

Suomessa tällaiseen kannattamiseen suhtaudutaan varsin katkerasti, keskustelupalstoilla suosikkijoukkuettaan vaihtaneita kutsutaan gloryhuntereiksi - menestyksenmetsästäjiksi, vaikka uusi suosikkijoukkue ei varsinaisesti edes ratsastaisi suosion aallonharjalla.

Samantyyppistä ilmiötä voi hakea korkeintaan Oulusta, jonne työn perässä muutti eri puolilta Suomea IT-huuman ollessa kovimmillaan iso läjä ihmisiä, ja monet heistä päätyivät Kärppien kotipeliin.

Mutta todennäköisesti suurin osa ihmisistä meni sinne viettämään aikaa jo olemassaolevien ystävien kanssa, ja ehkä siinä sivussa solmimaan uusia tuttavuuksia. Härmäläiseen kulttuuriperimään kasvaneille tuntuu aika hölmöltä ajatella, että joku lähtisi peliin hakemaan ystäviä. Häh? Ai pitäisi vielä jutella jonkun ventovieraan kanssa? Ei kai nyt sentään.

Ei tällainen lajien ja seurojen valitseminen kaupunkiinmuuton tai jonkun muun seikan vuoksi tee ihmisistä yhtään sen vähemmän tunnollisia tai huonompia faneja. Päinvaston. Koripallon parissa kasvanut Doug innostui jääkiekosta todenteolla, kun Hurricanes saapui Raleighiin, mutta kykeni pitkään ja ansiokkaaseen keskusteluun Joni Pitkäsen (sulavaa ja kaunista) sekä Jussi Jokisen (painopiste liian matalalla) luisteluasennoista.

Tosin Doug, juristi ja neljän lapsen isä (nuorin jo lukiossa), myös istui pelissä Tuomo Ruudun fanipaita päällä. Vaikea kuvitella samaa kovinmonesta suomalaisesta keski-ikäisestä karvanaamasta.

Onko seuran kannalta mitään väliä sillä, miten itse kukanen on seuransa valinnut? Seurat haluavat uskollisia faneja, heitä ei kiinnosta tullaanko sinne halliin sen vuoksi, että isäkin on aikanaan kannattanut samaa joukkuetta, sen vuoksi että on lastentarhassa sattunut ihastumaan kyseisen joukkueen logoon vai tullaanko sinne välttämään yliopistourheilusta syntyvää perheriitaa.

Kaikki kelpaa, kunhan rahaa tulee sisälle.

Tietysti tällainen yhteisöllisyyttä ja ystäviä hakeva fani haluaa myös saada sitä yhteisöllisyyttä. Päästä lähelle pelaajia, päästä lähelle organisaatiota, tuntea jonkinlaista (ehkä valheellista) yhteenkuuluvaisuutta. Kuuntelin samaa lähetystä torontolaisesta sporttiradiosta kuin kirjoituksen alussa mainittu Pakarinen, ja kiinnitin huomiota Brian Burken kommenttiin läpinäkyvyydestä. Faneja kohtaan pitää olla läpinäkyvävä, koska he maksavat liput, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti.

Parhaimmillaan seura tietysti luo illuusion siitä, että sen kannattajat oikeasti pääsisivät päättämään asioista muutenkin kuin ostamalla tikettejä tai jättämällä ostamatta niitä. Espanjalaiset futisjätit Real Madrid ja FC Barcelona järjestävät puheenjohtajavaaleja, jossa seuran jäsenet saavat valita, kuka heitä seuraavan toimikauden ajan johtaa. Tosifaneille on varmasti merkitystä, onko nuijan varressa Juan vai Jose, isossa kuvassa ja vähän etäämmältä katsottuna touhu ei juurikaan muutu, vaikka äijä vaihtuisi. Rahaa poltetaan joka tapauksessa kottikärrykaupalla.

Omanlaisensa illuusion kannattajien merkityksestä luo myös Hurricanesin omistaja Peter Karmanos, joka Hartwall Areenalla vieraillessaan passasi aitiot ja vip-kohtelun, ja meni ryhmänsä kanssa istumaan tuikitavallisten fanien keskelle. Jokainen hänen ympärillään istuva voi ainakin kuvitella omaavansa mahdollisuuden vaikuttaa, ei tarvitse kuin nykästä äijää hihasta pelikatkon aikana.

Ilmeisesti Karmanos on onnistunut illuusionsa luomisessa. Ainakin jos käytetään mittarina Helsinkiin asti saapuneiden kannattajien määrää. Hurricanesin mukana tuli, kuten aiemmin sanottiin, reilut 300 fania. Minnesotan omistaja Craig Leipold seurasi pelit tiukasti aitiostaan, ehkä sen vuoksi Wildin kannattajia saapui vain vähän toista sataa?

Joskus se voi olla pienestä kiinni.

Oikaisun paikka

2010-10-05T22:16:00.004-07:00

Sähköpostiin oli yön aikana tullut linkki Ilveksen keskustelupalstalle. Vaikka olen jäävännyt itseni käsittelemästä Ilveksen asioista, lienee kuitenkin paikallaan korjata palstalla liikkuvia virheellisiä tietoja.

Ilves-Hockey Oy:n hallituksen puheenjohtaja Hannu Meskanen käsittelee seuran yleisötavoitetta 3.10. Colby Genowayta käsittelevässä viestiketjussa näin:

"Veikkaajan toimittaja soitti minulle kesken palaverin ja kysyi tiettyjä faktoja. Budjetti ei tuolloin ollut käsilläni, mutta heitin lonkalta jonkun luvun, että saisin toimittajan tyytyväiseksi (henkilökohtaisesti arvostukseni Veikkaajaa ja sen toimittajia kohtaan ei ollut tuolloin kovin korkealla). Budjetin perusteena on käytetty yleisökeskiarvoa 5000 katsojaa."

Ilmoittaudun tässä kohtaa Veikkaajan toimittajaksi, jonka tehtävänä oli kerätä talousfaktat kaikilta liigaseuroilta. En katsonut sen olevan jääviyden estävä asia, koska kyse on vain numeroista.

1) Lähetin Meskaselle ja 13 muulle seurajohtajalle sähköpostia liittyen seurojen alkavan kauden talouslukuihin 24.8. Vastausten deadline oli perjantai 27.8. johon mennessä vastasi suurin osa seuroista. Ilvestä lukuun ottamatta kaikilla muilla seuroilla viestin vastaanottajana oli seuran toimitusjohtaja, Ilveksellä hallituksen puheenjohtaja, joka toimi myös vt. toimitusjohtajana.
2) Vastaamatta jättäneille seuroille lähetin muistutuksen maanantaina 30.8.
3) Soitin Meskaselle 1.9., esittelin itseni (koska keskustelimme ensimmäisen kerran) virallisesti, kerroin asiani ja kysyin onko hänellä aikaa antaa kyseisiä lukuja.

Olennaisin asia on kuitenkin vasta seuraavassa.

Seurajohtajille lähettämässäni viestissä pyysin:

- seurojen yhteistyösopimusten määrää (euroissa)
- yhtiön pitkäaikaisen velan suuruutta
- viime tilikauden tulosta
- kausikorttimyynnin tavoitetta
- ja vertailuluvuksi edelliseen, viime kauden myytyjen korttien määrää

Yleisötavoitteen olen saanut SM-liigan mediatuottaja Antti Seppäseltä 30.8. Perinteiseen tapaan Veikkaaja on saanut osan talousfaktoista suoraan liigan toimistolta, joka kerää ne virallisia infopaketteja varten.

Eli Veikkaajan SM-liigan ennakkolehdessä julkaistu tieto Ilveksen yleisötavoitteesta on peräisin jääkiekon SM-liigalta. Ja ainoastaan jääkiekon SM-liiga ja Ilves-Hockey Oy keskenään ovat vastuussa tietojen paikkansapitävyydestä sekä siitä, onko ne heitelty lonkalta vai päästä tai millaisessa kiireessä.

Perimmäisten asioiden äärellä

2010-10-04T03:18:00.003-07:00

Tänäänkin Hakametsän hallin pressiparvella päivystää journalisteja, joiden mielestä kanadalaiset ovat vain mailalla hakkaavia ja jatkuvasti kaljaa kittaavia surkimuksia.

Eilen Minnesota Wildin harjoituksissa oli hyvä todistaa, että ehkä näin ei kuitenkaan ole. Joukkueessa on toki jenkkejä ja eurooppalaisiakin, mutta kun valtaosa pelaajista on kanukkeja, niin havaintoja voi yleistää.

Ei ne jätkät mitään ihmeitä tehneet, hyvin pitkälle samanlaisia kiertoharjoituksia kuin mikä tahansa SM-liigajoukkue, tempokaan ei päätä huimannut, enemmän jaloissa taisi painaa aikaerorasitus.

Olennaisinta oli kuitenkin se, että aika monta kiertoharjoitusta piti mennä, ennen kuin ensimmäinen syöttö lipsahti ohi lavan. Kun hommia tehdään, ne tehdään kunnolla, tai sitten ei tehdä ollenkaan, eiks niin?

Ja kun tämän tekstin lukee läpi, niin ymmärtää, että stereotypiat pelkästä molsonin lipittämisestäkin ovat peräisin joltain ammoisilta ajoilta. Ennemmin pitäisi ehkä kysyä miten moni SM-liigapelaaja syö yhtä terveellisesti?

Tarkoitus ei ole tehdä kanukeista mitään ylijumalia, muistuttaa vain siitä, mistä maasta maailman parhaat kiekkoilijat tulevat.

Ja mitä tulee siihen taitotasoon, niin pienimmästä nappulaliigalaisesta A-junioriin asti kanadalaisen kiekkoilijan taitotaso on keskimäärin korkeampi kuin suomalaisen samanikäisen. Sen huomaa vaikka katsomalla kanukkipoikien höntsäämistä ennen harjoituksia.

Että se niistä stereotypioista.

Näytön paikka

2010-09-30T05:31:00.002-07:00

Liikenne- ja viestintäministeriö on antanut UrhoTV:lle toimiluvan urheilukanavan pyörittämiseen antenniverkossa. Jatkossa Urho saa siis halutessaan näyttää myös antenniverkossa lähetyksiä vaikka vuorokauden ympäri, jos niin haluaa.

Nyt Urholla on näytön paikka. Vasta tämän lupapäätöksen jälkeen sitä voi sanoa oikeaksi televisiokanavaksi.

Ja nyt siltä myös loppuivat tekosyyt kaikenlaisille purkkaviritelmille, mitä kanava on yrittänyt järjestää koko olemassaolonsa aikana.

Siitä päivästä lähtien, kun toimilupa astuu voimaan, UrhoTV on samalla viivalla MTV3:n, Nelosen ja Yleisradion kanssa. Kanava on saanut vuoden harjoitella, nyt se saa täydet valtuudet. Ja täydet vastuut.

Itse en ole pistänyt euroakaan kiinni kyseisen kanavan tuotteisiin, kokemukset on kerätty lähipiiristä tai internetin keskustelupalstoilta. Jälkimmäisissä niin futis- kuin jääkiekkoväki ei todellakaan hypi riemusta, lähetysten taso, tekninen toteutus, selostajat ja ennen kaikkea toimintavarmuus, on ollut kaikkea muuta kuin mitä Urho on luvannut.

Startatessaan Urho oli televisiomaailman outo lintu. Toimijat olivat outoja, toimintamalli vielä oudompi. Nykyään taustalla on mm. Aarne Wessbergin kaltaisia pitkän linjan televisiotoimijoita. Wessberg on, hallituksen puheenjohtajana, ottanut viime aikoina selvästi näkyvämpää roolia kanavan taustalla.

Aiemminhan UrhoTV tuli mediassa tutuksi siitä, ettei sen toimitusjohtajaa Ahti Leväahoa saanut kiinni kuin sähköpostin välityksellä. Leväaho lähti lätkimään kesällä, ja hänen tilalleen kanavan ääneksi julkisuuteen nousi kanavajohtaja Heidi Heikkinen, jonka alkutaival Urhon "suuna" on ollut samanlaista taaperrusta kuin Leväahon.

Kanavajohtajan esiintyminen SM-liigan kaudenavaustilaisuudessa jätti sekavuudessaan ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja ainakin alkuvaiheessa hän jatkoi edeltäjänsä viitoittamalla tiellä sähköpostihaastattelujen suhteen. Sittemmin hän on tosin luvannut muuttaa linjaansa.

Kuluttajalle Urhon toimilupa on ehdottomasti positiivinen asia, iso osa suomalaisista asuu antenniverkon toimialueella, nyt hekin saavat täyden mahdollisuuden nauttia kanavan tarjoamista palveluista.

ja se asettaa Urhon ihan erilaiseen asemaan. Nyt se on koko kansalle tarjolla, nyt sillä ei ole enää varaa mokailla.

Pörssiyhtiöiden toimitusjohtajilla ja Yhdysvaltain presidentillä on yleensä sata päivää aikaa näyttää, mikä on uusi suunta. Urholle voi luvata näyttöaikaa vuoden. Toiminnan tason on siinä ajassa parannuttava, tai kanavan kohtalo on sinetöity.

Uudet jaot

2010-09-29T05:17:00.004-07:00

Carolina Hurricanesin PR-mies Mike Sundheim teki näppärän havainnon. Suomessa on 5,3 miljoonaa asukasta, Minnesotan osavaltiossa on 5,2 miljoonaa asukasta.

Ja sattumalta sekä Minnesotassa että Suomessa syntyneitä pelaajia NHL:ssä oli 38 kappaletta. Osa on tietysti yhden pelin ihmeitä, mutta tilasto on mielenkiintoinen.

Millaisen maajoukkueen Minnesota saisi aikaiseksi? Katsotaan.

Hyökkäysketjut:

Parise-Cullen-Langenbrunner
Sexton-Mueller-Okposo
Blake-Hendricks-Backes
Wheeler-Petersen-Byfyglien

Pärjäisikö Suomea vastaan? Pärjäisi.

Puolustajaparit:

Johnson-Martin
Ballard-Gilbert
Leopold-Golikoski

Tämä puolustajapari kestää vertailun lähes mihin tahansa NHL-joukkueeseen. Voittaisi Suomen koska tahansa.

Maalivahdit:

Curry
??

Tässä kohtaa Suomi pudottaa Minnesotan kelkasta. John Curry pelasi tammikuussa Pittsburghin maalilla reilut 24 minuuttia. Maalivahtiosastolla jopa Suomen viidenneksi, kuudenneksi tai seitsemänneksi kovin maalivahti pesisi Minnesotan vastaavan.

Eli jos Suomi pelaisi Minnesotan osavaltion joukkuetta vastaan, kumpi voittaisi? Minnesotalla on yksi tämän hetken parhaista maalintekijöistä (Parise), Suomella yksi entinen paras maalintekijä (Selänne). Puolustuksen Minnesota veisi puhtaasti, mistä on apua, koska Curry korkeintaan pysyttelisi mukana.

Jenkkien kannalta jääkiekko on maalintekopeli. Ja NHL on opettanut, että nimettömilläkin veskareilla voi pärjätä.

Suomen kannalta? Uudet jaot. Nopeasti.

Rammat ankat

2010-09-25T00:04:00.003-07:00

Eilen Hämeenlinnassa vähän ihmeteltiin, miksi HPK:n päävalmentaja Harri Rindell peluutti puolustaja Aleksi Holmbergiä nelosketjussa hyökkääjänä. Alkuasukkaiden mukaan paikallisen pallokerhon A-nuorissa olisi ihan liigakelpoisia hyökkääjiä.

Ei tarvitse olla rakettitieteilijä arvatakseen miksi näin on. Riittää kun katsoo Rindellin sopimuksen päättymisvuotta. 2011.

Miksi vuoden sopimuksella operoiva valmentaja lähtisi ajamaan sisään yhtään nuorta pelaajaa? Todennäköisesti sisäänajossa hukkaantuu muutama voitto ja sen sisäänajon hedelmän korjaa seuraava pilliinviheltäjä.

Seurajohtajat tekevät itsestään pellejä kertomalla nuorten sisäänajosta, ja tyrkkäämällä valmentajalle vuoden tai kahden mittaisen sopimuksen. Vaikka paljon on Lukkoa kritisoitu, Rauli Uraman nelivuotinen sopimus edustaa juuri sitä suuntaa, mihin Suomessakin pitäisi mennä. Valmentajat pitää sitouttaa pitkiin projekteihin.

Vika on paitsi seurajohtajissa, myös valmentajissa. Ylöspäin on koko ajan hirveä hinku, vaikka monelle tekisi hyvää vetää yksi projekti kunnolla alusta loppuun asti.

NHL:ssä viimeistä kauttaan valmentavia kutsutaan termillä "lame duck". SM-liigassa niitä rampoja ankkoja on enemmän kuin laki sallii. Yli puolella joukkueista valmentajan sopimus loppuu ensi keväänä. Siinä on turha kenenkään kuvitella, että tällainen valmentaja tekisi mitään muuta kuin yrittäisi kaikin keinoin voittaa joka pelin. Ja siihen yhtälöön esimerkiksi nuorten pelaajien kasvattaminen sopii aika huonosti.

Valmentajakin on kuitenkin ihminen. Jos sopimus on katkolla, hän antaa näyttöjä seuraavaa työpaikkaa varten, jotta saisi seuraavallakin kaudella leivän pöytään.

Poltteleeko?

2010-09-20T07:38:00.002-07:00

Kun ammattikiekkoilija lyö luistimet naulaan ja päättää lopettaa uransa, taustalla on mitä moninaisimpia syitä. Osa lopettaa loukkaantumisten vuoksi, joku on kyllästynyt ja toinen yksinkertaisesti ei enää ole riittävän nopea saatikka hyvä pelaamaan lajia ammatikseen.

Osa haluaa lopettaa huipulla, kun siihen on mahdollisuus. Mestarina, pistepörssivoittajana, palkittuna sankarina. Pelko hiipii puseroon siitä, ettei uran lopusta tulisi joutsenlaulua, joka antaisi vastustajan faneille ja tyhmille lätkäskribenteille mahdollisuuden irvailla ja joka jättäisi mahdollisesti muuten ihan maininnanarvoiseen uraan ikävän sivumaun, joka pysyisi kiekkohistoriikkien lehdillä ikuisesti.

Oli miten oli, yleensä lopettaminen ei ole ihan niitä helpoimpia hommia. Kysykää vaikka Selänteen Teemulta.

Kauden jälkeen se saattaa tuntua hyvältä, kun ensimmäisen kerran tajuaa, ettei enää koskaan tarvitse kiihdyttää kun pilli vislaa tai kun ei enää koskaan tarvitse mennä kipulääkityksen voimalla väkisin sohimaan kiekkoa toisten samanmoisten kanssa pieneen kaukaloon.

Mutta yleensä siinä kohtaa, kun kausi alkaa lähestyä, kiekkoilijan, jopa lopettaneen, mieli kaipaa hallille.

Joukkuepelejä pelaamattomille on vaikea selittää pukukoppielämän logiikkaa, ja sitä, mikä siinä on vain niin ylivoimaisen hienoa. Eräs hyvä ystäväni tiivisti hiljattain saunaillan yhteydessä käyvänsä pelaamassa höntsyvuorolla kahdesti viikossa vain sen takia, että saa vuoron jälkeen väritellä tarinoita pukukopissa. Ja yleensä siihen menee aikaa enemmän kuin itse pelivuoroon. Eräs kollegani suunnitteli pukukoppielämästä vieroitusoireita saaville tarkoitettua hajustetta, jossa pukukopin ulkopuolisen nenään etovaa odeuria voisi ruiskuttaa vaikka omaan autotalliin. Perheellisillä kun vaimo tuskin antaisi olohuoneen mattojen ja sohvien altistua moiselle kemialliselle joukkotuhoaseelle.

Kiekkoilijasta kirjailijaksi muuttunut (yllättäen) kanadalainen Bill Gaston kuvaa Midnight Hockey-kirjassaan keski-ikäisten miesten kiekkoharrastusta niin eläväisesti, että kyseiseen eepokseen tutustumista voi suositella lämpimästi myös niille kiekkoäideille, jotka eivät ymmärrä miksi valmentajat sulkevat heidän alakouluikäisten kullannuppujensa pukukopin ennen jokaista harjoitusta ja peliä ja ykskantaan ilmoittavat, ettei koppiin ole kenelläkään ulkopuolisella asiaa.

Mitä tapahtuu kopissa, pysyy kopissa.

Joukkueurheilun perustotuuksiin, oli kyse sitten mistä lajista tahansa, kuuluu, että voittamisen ohella parasta siinä yleensä on se joukkueena oleminen. Vaihtopenkillä, pelireissuilla tai siellä kopissa.

Lopettamispäätöstä arpovat tai sen jopa peruvat sanovat usein, että melkein enemmän kuin sitä urheilusta ja voittamisesta tulevaa adrenaliina, he kaipaavat nimenomaan sitä joukkue-elämää.

Vähän sellainen fiilis tuli myös lauantaina Tampereella, ei niinkään illan sankarin, Janne Ojasen, vaan KalPan toimitusjohtajan Sami Kapasen, kohdalla.

Kapanen nimittäin eli joukkueensa mukana kirjaimellisesti koko 60 minuuttia. Ei puristellen pahvista kahvikuppia tai pureskellen sytyttämättömiä sikareita kuten tavalliset kiekkoseurojen pomot ja omistajat, vaan aivan siinä vaihtopenkin välittömässä läheisyydessä.

Jos mailatelineestä putosi taistelun tuoksinnassa yksinäinen keppi, Kapanen oli sitä nostamassa. Kun eräs kuopiolaissoturi poistui näyttämöltä ennenaikaisesti kesken ensimmäisen erän, se oli nimenomaan Kapanen, joka hänet koppiin auttoi. Erätauolla toimitusjohtaja hääri huoltajia auttaen, kahvinkeittimen, teippirullien ynnä muiden apuvälineiden kanssa.

Halu olla mukana paistoi läpi kilometrin päähän, tai ainakin sinne pressiparvelle saakka.

Vaikka Kapanen normaalisti ei tällä tavoin joukkueen mukana olekaan, ainakaan päävalmentaja Pekka Virran mukaan, oli tilanteessa toisaalta paitsi jotain surullista, niin myös jotain sympaattista.

Ilkeimmät saattaisivat sanoa, että asioiden ollessa nykytolalla kotipuolessa, Sami viihtyy varmasti mieluummin Tampereella joukkueen mukana kuin kotipuolessa, mutta tällainen lätkäromantikko haluaa tietysti nähdä asian toisin.

Koko elämänsä (ja osan terveydestään) jääkiekolle nimenomaan kaukalossa uhranneelle soturille irrottautuminen elämän peruspilarista ja tukiverkostosta, joukkueesta, ei välttämättä ole sujunut yhtä helposti kuin on itse ajatellut tai toivonut.

Ja jos siinä ylimääräisenä apuna pyöriminen, farkuissa, pikkutakissa ja kauluspaidassa, on se, mikä siihen irtautumiseen eräänlaisena vieroitusprosessina auttaa, niin auttakoot.

Ehkä Sami Kapanen on sen omilla teoillaan ansainnut.

Se määrää, joka maksaa

2010-09-15T23:00:00.003-07:00

Aamulehden urheilutoimituksen löperän journalistisen otteen huipentuma on ollut kotimaisen SM-liigakauden alku. Puuttumatta paikallisten joukkueiden käsittelyyn, tämänpäiväisessä lehdessä nähtiin käsittämätön lapsus.

Jo otsikko puhui pelkkää lööperiä: "Kulukuri pelasti liigaseurat laman ja agenttien kourista"

Täysin kritiikittömästi kyseinen lehti antoi SM-liigan toimitusjohtajan J-P Vuorisen väittää, että liigaseurojen talousongelmat olisivat pelaaja-agenttien, ja siten myös pelaajien, vika.

Olennainen kysymys jäi esittämättä: "Eikö teidän seurapomot, kirstunvartijat, kuitenkin viime kädessä päätä, mitä pelaajille maksetaan?"

Kummisetäni on ollut pari vuosikymmentä yrittäjänä. Hän on vuosien varrella hokenut useampaan kertaan fraasia: "Se määrää, joka maksaa."

Lause, joka sopii tähänkin yhteyteen varsin mainiosti.

SM-liigan talousongelmat eivät todellakaan ole pelaaja-agenttien vika. Vika on seuroissa itsessään, jotka ovat suostuneet liian suuriin palkkapyyntöihin. Vuorinen yrittää, jälleen kerran, vierittää vastuun liigan ja sen omistajien tekemistä virheistä muille. Kerta ei ole ensimmäinen.

Agenttienkin ammattiryhmään mahtuu monenlaista yrittäjää, hyviä ja huonoja, aivan kuten jokaiseeen bisnekseen. Jos joku agentti on seurapomon mielestä huono, kestämätön tai yrittää riistää, hänen kanssaan ei tarvitse tehdä bisnestä. Maailma on hyvin yksinkertainen.

J-P Vuorisen ja koko SM-liigan olisi kautta linjan pikku hiljaa opittava tunnustamaan omat virheensä ja keskityttävä vain omaan tekemiseensä.

Rehellisyyden nimissä suurin syy suomalaisten jääkiekkoseurojen heikoon taloudelliseen tilaan on täysin seuroissa itsessään. Kukaan ei vaan sano sitä ääneen, syitä kun on niin helppo vierittää muiden niskaan.

Kahden kerroksen väkeä

2010-09-15T05:25:00.003-07:00

Jatketaan euroliigakeskustelulla...

Viimeksi tänään yhden SM-liigaseuran hallituksen puheenjohtaja toisti J-P Vuorisen ja Kalervo Kummolan marionettina puheita villeistä eurooppalaisista liigoista, joita vastustaa SM-liigaseurojen enemmistö. Samoja puheita ovat viime aikoina toistaneet monet muutkin.

Uhkailut sillä, ettei pelaajia päästetä Euro Hockey Tourille ja MM-kisoihin, missä NHL-scoutit heitä tarkkailevat (oikeasti scouttaustyö tehdään ihan muualla kuin MM-kisoissa), ovat kuin suoraan Kalervo Kummolan propagandaoppaasta.

Puheet tv:n ja yleisön kiinnostuskesta muistuttavat erehdyttävästi samoja puheita, joita osa NHL-seuroista viljeli 60-luvun alussa, kun puheita kuuden joukkueen NHL:n laajentumisesta viriteltiin. Jälkikäteen ollaan viisaampia siitä, että se saattoi ehkä onnistua.

On luonnollista, että sisäpiirin ulkopuolelle jäävät kokevat katkeruutta siitä, että heitä ei ole piirileikkiin otettu mukaan. Syitä ulkopuolelelle jäämiseen on useita, ja itsestään on selvää, että osa nyt ulkopuolella olevista tulee jäämään sinne pysyvästi.

Samalla lailla itsestään selvää on myös se, että osa sen piirin ulkopuolella nyt olevista saavat ennemmin tai myöhemmin kutsun sinne sisäpiiriin.

Ja siinä kohtaa kun se kutsu tulee, jokainen sen saava unohtaa MM-kisat, Kummolan, Vuorisen ja enemmistön mielipiteen ja hyppää kuin nuori varsa suoraa päätä sinne kuuluisaan sisäpiiriin.

Nyt olennainen kysymys on, kuka sen kutsun saa? Valistunut arvio sanoo, mitä pienempää meteliä pidät, sen varmimmin soitto tulee.

Maagiset numerot

2010-09-14T08:20:00.003-07:00

Tänä lauantaina Hakametsän jäähallin kattoon nostetaan Janne Ojasen pelinumero. Kukaan tuskin kehtaa kiistää, etteikö Ojanen olisi tätä kunnianosoitusta ansainnut.

Numeroiden jäädyttäminen herättää aina tunteita. Pelaajan kannalta on vaikea kuvitella voiko yksittäinen pelaaja joukkueurheilulajissa saada urastaan suurempaa tunnistusta.

Muut taas tuppaavat spekuloimaan sillä, onko jonkun pelaajan paita jäädyttämisen arvoinen vaiko ei.

Turha on kelata syitä, miksi Esa Tikkasen paita on Areenan katossa. Kaikille lienee kuitenkin selvää, että se on siellä turhaan.

Mitä pelaajan pitäisi saavuttaa saadakseen numeronsa oman seuransa jäädyttämäksi? Onko automaattisesti pakko voittaa esimerkiksi kyseisen sarjan mestaruus siinä nutussa? Jos olisi, Suomessa olisi muutama jäädytetty numero enemmän kierrossa.

Ja miten kaukalon ulkopuoliset tapahtumat vaikuttavat jäädytykseen? Juhani Wahlstenin ansiot suomalaisessa lätkässä ovat pääasiassa peliuran jälkeisiltä vuosilta, mutta silti turkulaisen lätkän legenda on saanut paitansa kattoon.

Entä sitten Mika Lartama? Hän sai tuomion huumausainerikoksesta ja HPK poisti miehen paidan katosta, numero sentään jäi edelleen pois käytöstä.

Tai miten pitäisi suhtautua Sami Kapaseen? Savon Sanomat spekuloi jo nyt Kapasen mahdollisella paidanjäädytyksellä. Ehkä aiheesta. Kaikki kunnia Sami Kapaselle, oli aikanaan nostamassa KalPaa liigaan ja tekemässä sikäli kuopiolaista kiekkohistoriaa, mutta pelivuosia KalPassa on sen verran vähän, että antaa Samin paidan pysyä vielä poissa katosta.

Numeroilla on myös toisenlaista magiikkaa. Jokainen yhdistää numeron 99 Wayne Gretzkyyn ja 66:n Mario Lemieuxiin.

Monelle kyse voi olla myös sukupolvien välisestä legendasta. Ilvesläisille numero 13 on vanhemmille kannattajille Reijo Hakanen, nuoremmille Risto Jalo.

Suurelle osalle suomalaisista Teemu Selänne on ainoa ja oikea numero kahdeksan, kun taas tapparalaiset assosioivat sen aina – tietysti – Janne Ojaseen.

NHL:n verkkosivut tekivät hienon juttusarjan pelinumeroidensa parhaista.

Gretzkyn pelinumeroa ei uskalla kukaan käyttää, koska hänet rinnastettaisiin aina ”Väinöön.”

Jostain pelinumeroista on muodostunut pakkien numeroita, toisista hyökkääjien ja joistain maalivahtien numeroita.

Yksi asia kylmää aina. Aina kun joku puolustaja räpeltää kiekon kanssa, se tarttuu enemmän silmään, jos selässä komeilee numero 4. Jokaisen pakin pitäisi teitää, että Bobby Orrin numeroa kantamalla ei saa kiekon kanssa sekoilla.

Mennäänkö tässä nyt Eurooppaan vaiko ei?

2010-09-10T05:13:00.001-07:00

Suomalaisessa lätkäskenessä harva toimija pystyy puhumaan oikeastaan mistään asiasta täysin kiihkottomasti.

Viimeaikainen keskustelu eurooppalaisesta jääkiekkoliigasta on erinomainen esimerkki tästä.

Mm. Satakunnan Kansan sinällään ansiokkaassa parikymmentäsivuisessa kiekkoliitteessä sivuttii tätäkin aihetta.

Kyseissä artikkelissa maakunnan liigaseurojen pomot, Ässien Jukka Hirsimäki ja Lukon Timo J. Rajala, maalailevat vain ja ainoastaan negatiivista kuvaa euroliigasta.

Yksi syy kaksikon kommenteille on tietysti se, ettei kumpikaan puulaaki ole mukana minkäänlaisissa euroliigakeskusteluissa.

Aiemmin tällä viikolla reissatulla liigaristeilyllä kyseinen liigan uhkakuva oli myös käytäväpuheissa varsin aktiivisesti esillä. Kaikessa keskustelussa tuntuu toistuvan samat väittämät kuin millä eurooppalaista liigaa on vastustettu jo ihan ensimmäisistä yrityksistä lähtien. Perusväittämiä on kaksi ja ne molemmat on helposti kumottavissa.

Väite 1: Eurooppalainen kiekko ei kiinnosta yleisöä

Väärin. European Trophy -pelit keräsivät mm. Saksassa toistakymmentätuhatta katsojaa. Eli hyvä jääkiekko kiinnostaa. Myös harjoituskaudella.

Myös jääkiekon Mestarien liiga kiinnosti sen vähän aikaa, kun se oli pystyssä.

Mutta se lopullinen argumentti, mikä tuntuu kaikilta vastarannankiiskeiltä unohtuvan, on se, että nyt tekeillä olevassa hahmotelmassa kahdeksan SM-liigajoukkuetta muodostaisivat oman lohkonsa. Eli tavallaan juuri sen minikokoisen SM-liigan, josta suuruseurat ovat haaveilleet jo pidempään. Suurin osa peleistä pelataan edelleen SM-liigajoukkueita vastaan.

Normaaliin SM-liigaan verrattuna pois on esimerkiksi HIFK:n näkövinkkelistä turhat Pelicans-, SaiPa- tai Lukko-kotipelit, joihin ei muutenkaan tule ketään. Sen tilalla on enemmän pelejä Jokereita, Kärppiä ja TPS:ää vastaan sekä hajanainen määrä otteluita Färjestadia, Bernin, Frölundaa tai vaikka Sparta Prahaa vastaan. Ja totuus on se, että Frölunda kiinnostaa vähintään yhtä paljon kuin se SaiPa tai Pelicans.

Ainoa häviäjä on Tappara, joka menettänee paikallisvastustajansa ja sitä kautta muutaman loppuumyydyn kotiottelun.

Väite 2: Euroliigassa on liian kovat matkustuskustannukset

Tämä väite on peruja ajalta, jolloin lentokoneella matkustaminen oli oikeasti kallista. Sen esittäjät eivät ilmeisesti ole seuranneet lentoyhtiöiden hinnoittelupolitiikkaa viime vuosina.

Otetaan tällä kertaa esimerkiksi vaikkapa Tappara. Tappara pelaa edelleen valtaosan otteluistaan Suomessa, Jokereita, Kärppiä, TPS:ää ja HIFK:ta vastaan. Sen lisäksi se tekee kauden aikana ehkä kaksi viikon tai puolentoista mittaista pelireissua Ruotsiin ja yhden viikon mittaisen kiertueen Keski-Eurooppaan.

Kyllä, kustannukset tulevat kasvamaan nykyisestä, mutta ei niin dramaattisesti, kun euroskeptikot väittävät. Nytkin iso osa suomalaisista joukkueista kävi harjoitusleirillä ulkomailla tai leireili jossain kotimaisessa harjoituskeskuksessa, kuten Kuortaneella tai Kisakalliossa. Jos siihen on varaa harjoituskaudella, miksi siihen ei olisi varaa kauden aikana?

Eli se siitäkin väitteestä.

Ei uutta superliigaa pelata vielä ensi kaudella, eikä todennäköisesti vielä seuraavallakaan. Ongelmia on, niitä täytyy vielä ratkoa. Millainen on uuden liigan hallinto? Miten sopeudutaan eri maiden erilaisiin sponsoroinninrajoittamiskeinoihin? Miten suhtaudutaan eri maiden vedonlyöntimarkkinointikäytäntöihin? Miten ratkaistaan eri maiden keskenään erilaiset verotusjärjestelmät? Miten suhtaudutaan eri maiden eripituisiin, mutta olemassaoleviin televisiointisopimuksiin?

Kaikki nämä ratkaistaan aikanaan. Ja sen jälkeen se liiga alkaa. Siitä voitte olla varmoja.

Nimi pois kannusta?

2010-09-06T22:57:00.003-07:00

Ilja Kovaltshukin sopimus saatiin viime viikolla vihdoin ja viimein hyväksyttyä, joten NHL-kausi voi nyt ihan virallisesti alkaa.

Venäläistähden sopimuksen myötä NHL laati uusia sääntöjä, joiden tarkoituksena on jatkossa estää vastaavanlaiset kikkailut, joita on aiemmin nähty mm. Marian Hossan sopimuksen kanssa. Hossa, Roberto Luongo ja kumppanit saavat kuitenkin pitää olemassaolevat jättisopimuksensa.

Tämä on pointti, joka tavallaan asettaa NHL-seurat monen vuoden ajaksi epätasa-arvoiseen tilanteeseen. Hossan sopimusta on jäljellä toistakymmentä vuotta, ja Chicago pääsee vielä monta vuotta nauttimaan törkeästi etupainotteisen megasopimuksen tuomasta muutaman miljoonan dollarin edusta muihin seuroihin verrattuna.

Vaikka uudet säännöt astuivat nyt vasta voimaan, voidaan ihan aiheellisesti kysyä miten iso osa Chicagon mestaruudessa oli tällä porsaanreiällä? Hossa ei pelannut kovin kummoista kautta, mutta hänestä säästyneillä miljoonilla saatettiin hankkia juuri SE pelaaja, joka teki eron Chicagon ja Philadelphian välillä.

Eli oliko Chicagon Stanley Cup omalla tavallaan väärin voitettu? Tai pitäisikö edes Hossan nimi jättää kaivertamatta kannuun?

Ei tietenkään.

Tämä kaikki on vain osoitus NHL:n typeryydestä. Omistajat itse halusivat palkkakaton, pitivät ovet yhden kauden ajan tyystin säpissä, ja saivat mitä halusivat. Miksi toisten täytyy edelleen kärsiä siitä, että muutama seura ns. lipeää rivistä? Kukaan ei pakottanut Detroitia, New Jerseytä tai Vancouveria antamaan Henrik Zetterbergille, Kovaltshukille tai Luongolle näitä etupainotteisia ja epärealistisia jättipahveja.

Kohdellaanko tässä nyt pelaajia tasavertaisesti? Ei.

New York Timesin kiekkoblogissa oli vajaa pari kuukautta sitten mielenkiintoinen tarina muutaman vuosikymmenen takaa. On vähän summissa era..

Kiekkohuumaa

2010-09-04T00:24:00.002-07:00

Yksi kappale Veikkaajan SM-liigaliitteitä on saatu tehtyä, joten SM-liigakausi voi taas alkaa.

Jyväskylässä saatiin torstaina lievää esimakua asiasta, kun Ak Bars Kazan kävi pelaamassa paikallista SM-liigajoukkuetta vastaan. Paikalla oli paitsi asianmukaiset lätkätsournalistit, myös ihan kiitettävän paljon pääsylipun lunastanutta kansaa.

JYPin markkinointivelhon Kari Tynin arvion mukaan häkissä oli sisällä noin 3500 ihmistä, mikä on harjoituspeliin ihan kiitettävä lukema. Varsinkin, kun lippujen hinnat olivat samalla tasolla kuin parin viikon päästä alkavassa SM-liigassa ja kausikorteilla ei sisään ollut mitään asiaa.

Eihän Ak Barskaan olisi kiinnostanut, ellei siellä olisi kakkosketjussa viilettänyt Jarkko Immonen, mutta mitä väliä sillä on? Tapahtuma oli myös erinomaisesti markkinoitu, edellisenä päivänä maahan saapuneen Kazanin majapaikkaan oli pyydetty media paikalle, joten tavallinen harjoituspeli sai ennakkojulkisuuttakin vähintäänkin kiitettävästi.

Itse peli nyt ei suoraan sanottuna hirveästi häikäissyt, KHL-mestari pelasi nippanappa edes puolivaloilla, enemmänkin neljäsosavaloilla. Siitä huolimatta Immonen teki maalin varsinaisella ja rankkareissa, mikä oli kotiyleisölle mannaa, ja JYP voitti, joten kaikki olivat tyytyväisiä.

Hyvää hokikiimaa joka tapauksessa.

Bloginpitäjä lupaa ensi viikon alusta alkaen taas aktivoitua, kun kiekkokausikin on jo ihan ovella. Ensi viikolla risteillään perinteinen liigaristeily ja sittenhän se liiga jo seuraavalla viikolla alkaa.

Ps. Ykkösidolini Red Fisher valittiin viime viikolla Quebecin Sports Hall of Fameen. Iso käsi pienelle miehelle. Lukaiskaa lisää vaikka tästä Montreal Gazetten haastattelusta. Red-pappa puhuu viisaita mediasta.

Valheen jäljet

2010-08-30T22:52:00.002-07:00

Kun kiekkokauden alku on taas lähestymässä, on syytä muistuttaa urheiluelämän perusasioista, jotka pätevät ennen kaikkea jääkiekkoon ja SM-liigaan, Suomen ainoaan ammattilaissarjaan.

Eräs suuresti arvostamani kollega on jo vuosien ajan suunnitellut kirjaa työnimellä ”Vale urheilussa”.

Hänen teoriansa mukaan suomalainen urheilujohtaja ei koskaan puhu totta. Kollegani mielestä urheilujohtajat hyvin nopeasti kasvavat patologisiksi valehtelijoiksi, jotka valehtelevat myös silloin, kun ei ole tarve valehdella.

Se tulee ikään kuin selkärangasta.

Empiirinen kokemus on vuosien varrella, ja tänäkin vuonna, taas osoittanut, että vaikka kollegani ehkä aavistuksen verran dramatisoi mielipidettään, siinä on myös selvä totuuden siemen.

Näin journalistien kannalta se tarkoittaa lähinnä sitä, että ei juuri kannata niille seurapomoille soitella. Menee vain aikaa hukkaan. Sieltä harvoin kuulee faktoja, lähinnä sitä eduskunnasta kuulua "muunneltua totuutta." Toisaalta taas, osa yksinkertaisesti on julkisuudenkipeydessään sellaisia lörppöjä, että he lavertelevat asioita, joita ei pitäisi ja osa taas on yksinkertaisesti niin huonoja valehtelijoita, että jäävät aina ennemmin tai myöhemmin kiinni lööperinpuhumisestaan.

Eli näillä eväillä tulevaan kauteen.

Ketä tässä pitäisi oikein apinoida?

2010-08-23T22:33:00.000-07:00

SM-liigan toimitusjohtaja J-P Vuorinen ottaa tämän päivän Helsingin Sanomissa kantaa puheisiin palkkakatosta. Vuorinen ei halua puhua palkkakatosta, vaan palkkajärjestelmästä.

Vuorisen mukaan SM-liigan kannattaisi keksiä oma järjestelmä, koska ”kaikkea ei tarvitse apinoida NHL:stä.”

Niinpä niin. SM-liiga ja sen 14 omistajaa ovat tunnetusti taitavia kiekkojohtajia. Taitavampia kuin NHL-seurojen pomot, jotka ovat oman palkkakattonsa aikana osoittaneet, että bisnes on terveempää seurojen kannalta ja pelaajat tienaavat enemmän.

Mutta ei se mitään, ehdottomasti kannattaa keksiä pyörä uudestaan. Varmasti onnistuvat liigassa paremmin. Siitäkin huolimatta, että viimeistään Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen kaikki mikä liittyy lajin kehitykseen kaukalossa ja sen ulkopuolella on tullut käytännössä kokonaan.

NHL on maailman paras jääkiekkosarja, joten miksi sitä ei pidä apinoida? Varsinkin, kun tähänkin asti sieltä on kaikki ennemmin tai myöhemmin kopioitu.

Ja varsinkin sen vuoksi, että kaikki mitä SM-liiga on itse vuosien varrella kehittänyt (tai kopioinut muualta kuin NHL:stä), on pääsääntöisesti osoittautunut fiaskoksi.

Niin, että mistä sitä mallia kannattaisi muka ottaa?

Vanha virhe

2010-08-23T00:33:00.003-07:00

Joskus elämässä on vain tehtävä valintoja...

Eurooppalainen superliiga on tulevaisuutta. Lähempänä kuin skeptikot haluavat nähdäkään. Todennäköisesti jo vuonna 2013.

European Trophy on sen esiaste, etulyöntiasema, jonka ET:ssa mukana olevat saavat muihin euroliigaan hamuaviin joukkueisiin nähden.

Sitä taustaa ajatellen European Trophy on huikea mahdollisuus. Seurajohtajille se merkitsee verkostoitumismahdollisuutta. Menestyvät joukkueet pääsevät ehkä jopa vähän tienaamaan.

Entä ne, jotka eivät menesty? TPS:n päävalmentaja Heikki Leime totesi suoraan, että heidän on melkein pakko voittaa kaksi Ruotsin kiertueen kolmesta pelistä, jotta Palloseura pääsisi lopputurnaukseen. Se tekisi turnauksesta paitsi taloudellisesti kannattavaa, varmistaisi sen, ettei turkulaisen "training camp" lopu ns. kesken. Jos hallitseva mestari ei pääse lopputurnaukseen, sille tulee liki kahden ja puolen viikon tauko ennen kuin liiga alkaa.

Ja päälle tietysti se, että jos tässä turneessa tulee takkiin pelillisesti, tulee takkiin myös taloudellisesti. Osallistumisraha kun on 25 000 euroa. Ei siis mikään ihan pikkusumma.

Jos jätetään pois mahdollisen kahden ja puolen viikon ylimääräisen lepotauon jättämät vaikutukset ja katsotaan ihan turnausmenestyksen vaikutuksia, on helppo sanoa, että Tapparan olisi pelillisistä syistä kannattanut jättää koko leikki sikseen.

Nuorella ja kokemattomalla joukkueella on vastassaan joka ilta lähtökohtaisesti itseään kovempi vastustaja. On Kärppiä, TPS:ää, Berniä ja kovia ruotsalaisjoukkueita.

Lopputulema on se, että ennen kuin kirvesrinnat pakkaavat kamansa ja lähtevät ulkomaankiertueelle, saldo harjoituspeleistä näyttää pelkkiä tappioita ja valmentajan naamalla oli lauantaina jo selvästi huolestunut ja kireä ilme.

Tällä hetkellä Tapparan tilanne näyttää hyvin samalta kuin toissa syksynä, tuolloinkin joukkue pelasi koko harjoituskauden itseään kovempia joukkueita vastaan, otti kuokkaan, menetti itseluottamuksensa ja romahti lopulta playoutteihin.

Sen kautinen joukkue oli vielä aavituksen nykyistä kokeneempi, joten voi vain kuvitella, millaiset vaikutukset tästä harjoituspelirupeamasta on liigaa ajatellen.

Tapparalle voi jo nyt povata pitkää kautta.

Ansioidensa mukaan

2010-08-09T06:27:00.002-07:00

Olen tänään keskustellut jo kahden ihmisen kanssa Tapparan päätöksestä jäädyttää Janne Ojasen pelipaita heti.

Molempien kanssa keskustelu on ajautunut Tapparan johtohenkiöiden takavuosina tekemään vakuutukseen siitä, että pelinumeroita ei jäädytetä heti uran päättymisen jälkeen, vaan tapahtumalle annetaan ns. harkinta-aika.

Nyt sitä harkinta-aikaa ei ole.

Joe Sakic sai taannoin paitansa Denverissä kattoon heti uran päättymistä seuranneena kautena, saman kunnian sai Detroitissa Steve Yzerman.

Omalla tavallaan Janne Ojanen on SM-liigan Steve Yzerman tai Joe Sakic, pelaaja, joka pelasi aina samassa joukkueessa. Pelaaja, jonka merkitys omalle joukkueelle oli ajoittain lähes mittaamaton.

Torontossa sijaitseva Hockey Hall of Fame on ottanut periaatteekseen, ettei pelaajaa valita harvojen ja valittujen joukkoon ennen kuin uran päättymisestä on kulunut kolme vuotta. Siitäkin periaatteesta on lipsuttu, Gretzkyn, Lemieuxin, Orrin, Beliveaun ja parin muun kohdalla.

Jos Tappara on päättänyt jonkinlaisesta odotusajasta omien paidanjäädytystensä suhteen, niin jos sitä sääntöä voidaan jonkun kohdalla rikkoa, niin se on nimenomaan Janne Ojanen.

Ilja, Ilja...

2010-07-26T02:28:00.004-07:00

Istuin aamulla kahvilla erään kollegan kanssa. Poislähtiessä hän ryhtyi ääneen ihmettelemään nykyajan uutisvirtaa. Kun Sergei Gontshar teki sopimuksen heti free agent-kauden avauduttua, se oli ongelma. Kun Ilja Kovaltshuk teki omaansa (tai agentti teki) kaksi viikkoa, sekin oli ongelma.

Kollegani sanoin: "Kai nyt sadan miljoonan sopimuksen tekemiseen voi käyttää vähän aikaakin?"

Kyllä.

Aikaa olisi voinut käyttää myös sen sopimuksen torpedoimiseen. Nyt NHL päätti, että Iljan sopimus oli liikaa. Eikä aikaa tuhlattu liikoja.

Nyt kysymys kuuluu, mihin vedetään raja? Ilja olisi ollut 44-vuotias, kun sopimus päättyy. Hossan sopimus viime kesänä hyväksyttiin, hän on sopimuksen päättyessä 42v. Siinäkö raja kulkee? Entä ne, jotka 42-vuotiaina haluavat jatkaa pelaamista, kielletäänkö heiltäkin jatkosopimukset?

Edellisessä työehtosopimusneuvotteluissa NHL sai käytännössä kaiken haluamansa. Nyt sen omat jäsenet kiertävät porsaanreikiä minkä ehtivät. Koko liiga näyttää lähinnä naurettavalta.

Jos NHLPA:n valitus ei mene läpi, Kovaltshukin sopimus ei ole voimassa. Mitä sitten tapahtuu? Heivataanko siitä pois ne kaksi vuotta? Onko mitta silloin sopiva?

Entä jos sopimus Devilsin kanssa kaatuu kokonaan. Onko Los Angeles Kings silloin vielä kiinnostunut? Jos ei ole, niin mitä jää vaihtoehdoksi?

KHL.

Pietarin SKA:n sopimustarjous on todennäköisesti edelleen pöydällä. Jos ei ole, ainakin se on helposti uusittavissa.

Miten suuri imagotappio NHL:lle olisi, jos kaiken tämän jälkeen Kovaltshuk päätyisikin Pietariin?

Valtava. Niin valtava, että väkisin tulee mieleen, onko asiaa keskustoimistolla edes mietitty ihan loppuun asti?

Ps. Sivuhyppy kotimaiseen jalkapalloon... Veikkaaja uutisoi pari viikkoa sitten Tampere Unitedin kassakriisistä. Toimitusjohtaja Denis Bavautdin myönsi ko. artikkelissa pelaajien palkkojen olevan myöhässä. Tänään Iltalehdessä hän väitti koko jutun Veikkaajan keksimäksi. Jos seuralla, joka vielä pari vuotta sitten puhui kovaan ääneen Suomen Rosenborgista, ei ole varaa edes palkkoihin, kyse on kassakriisistä. Eikä mistään muusta. Omia tarinoitaan on jälleen kerran keksinyt suomalainen seurajohtaja. Tämä tosin ei yllätä uutiskynnystä enää missään.

Veljekset kuin Koivut

2010-07-16T09:19:00.002-07:00

Mikko Koivun jättimäinen sopimus on luonnollisesti herättänyt keskustelua Pohjois-Amerikassa. Suomessa kukaan ei ole kyseenalaistanut sitä, onko Koivu ensi kauden jälkeen ylipalkattu.

Pohjois-Amerikassa katsotaan tilastoja, Koivu ei ole maalintekijä, eikä ole johdattanut joukkuettaan pudotuspeleihin (oli pienemmässä roolissa kun Wild edellisen kerran jatkoi kauttaan runkosarjan jälkeen). Ja totuus on se, että valtaosa pohjoisamerikkalaisesta kiekkomediasta ei tunne läntisen konferenssin joukkueita, koska tv-kanavien ja muun kiekkomedian painopiste on idässä ja isoissa kaupungeissa.

Toisaalta, en ole ihan varma onko Minnesotassakaan nähty sitä Mikko Koivua, joka härmässä on parhaimmillaan nähty. Tai ei varsinaisesti Suomessa, mutta Suomen paidassa.

Vancouver oli mitä oli, mutta edellisellä kerralla maajoukkueessa, MM-kisoissa 2008, Mikko Koivu oli dynamiittia alusta loppuun asti. Sen joukkueen tärkein pelaaja Niklas Bäckströmin kanssa. Ja siitä ajasta Mikko Koivu on vielä aikuistunut ja viisastunut kaksi vuotta.

Pitkät sopimukset ovat aina iso ongelma, varsinkin kun Wildilta puuttuu edelleen se luontainen maalintekijä, joka joukkueella ensimmäiset yhdeksän vuotta Marian Gaborikin hahmossa oli. Jos sellainen jostain taikurinhatusta löytyy niin, että kaikki mahtuu vielä palkkakaton alle, joukkueella on aidot menestysmahdollisuudet. Jos ei, ja jos kukaan muu ei nosta tasoaan, syyttävä sormi kääntyy Koivun jättisopimukseen. Riippumatta siitä miten hyvin hän pelaa.

Vielä huolestuttavammaksi tilanne tulee Minnesotan kannalta, jos ja kun seuraavan työehtosopimuksen neuvotteluista ei ole tule läpihuutojuttu. Jos NHL haluaa kiristää palkkakattoa, se saattaa hyvinkin tarkoittaa sitä, että Koivun sopimuksen prosentuaalinen osuus koko seuran kakusta saattaa suureta entuudestaan.

Se voi suureta muutoinkin, koska palkkakatto on sidottu liigan tuottoihin. Jos tuotot laskevat, myös katto laskeaa.

Joka tapauksessa Wild teki oikeastaan vain sen, mikä oli ylipäätään mahdollista. Kapteenin menettäminen vuoden päästä UFA:na olisi ollut PR-katastrofi, varsinkin kun vastaavan tason pelaajan löytäminen niiltä samoilta UFA-markkinoilta ei ole helppoa eikä halpaa.

Koivulla ja hänen agentillaan oli kaikki valtit kädessä. Nyt ne lunastuivat paksun tilipussin muodossa.

Seuraavaksi tehtävänä on lunastaa ne valtit myös kaukalossa. Ja jättää lopullisesti isoveli pelilliseen varjoon.

En haluaisi toistaa itseäni, mutta...

2010-07-06T10:59:00.003-07:00

Jatkoajan tuore päätoimittaja on tehnyt kesäjutun turkulaisten ilmeisestä kulttipelaajasta Max Kolusta (mistä kulttistatus on tullut, on jäänyt vähän hämärän peittoon).

Oli miten oli, jutun olennaisin sitaatti liittyy tietysti kesäharjoitteluun:

"Normaalisti oltaisiin oltu jo yhdeksättä viikkoa treenamassa ja ihan poikki henkisesti ja fyysisesti. Nyt on sitä treeni-intoa tässä vaiheessa kesää."

Niinpä niin. Ja perustepsiläisenä Kolu muutamalta aiemmalta kesältä todella tietää, mitä on harjoitella peräsuoli pitkällä huhtikuusta asti.

Jos normaalisti kuuppa on tässä kohtaa jumissa ja kroppa huutaa hoosiannaa, niin mitä se harjoittelu on palvellut? Kauden ratkaisupeleihin on aikaa kymmenen kuukautta.

Asiaa kannattaa pitää esillä vain ja ainoastaan suomalaisen kesäharjoittelukulttuurin päättömyyden vuoksi. Suurin osa ulkomaalaisissa huippusarjoissa pelaavista suomalaisista on on elokuun ensimmäisenä päivänä paremmassa kunnossa kuin SM-liigakiekkoilijat, vaikka he ovat harjoitelleet koko kesän omatoimiseksi. Syy ei voi olla vain siitä, että useimmiten kyse on paremmista pelaajista.

Lopettakaa tämä päättömyys. Heti.

Ps. TSN:llä on käynnissä erinomainen juttusarja nimeltään Why not Canada? Sarjassa käydään läpi kaikki mahdoliset kanadalaiset kaupungit, johon NHL-joukkuetta on viime aikoina kaavailtu. Kannattaa tutustua.

Jälleen voisi mallia ottaa

2010-06-26T09:42:00.003-07:00

Juhannusviikon kiekkopuheenaiheet ovat liittyneet Pohjois-Amerikkaan. On ollut draftia, kauppoja ja palkintogaaloja. Kaikesta voi tietysti ottaa Suomeen mallia, mutta eniten pitäisi ottaa Hockey Hall of Famesta.

Tällä viikolla Hockey Hall of Fame sai jälleen uudet jäsenensä. Mieskiekkoilijoista paikkansa sai tällä kertaa Dino Ciccarelli. Angela James ja Cammie Granato olivat ensimmäiset Torontoon entisen pankkisalin seinälle laattansa saaneet naiset.

Kun seurasi tapaa, jolla media raportoi valintoja, ei voi kuin ihastella tapaa, jolla Pohjois-Amerikassa tällaisiin suhtaudutaan. Ciccarellin valinta aiheutti pientä keskustelua, mutta kaiken huomion vei se, ettei parantumattomasti syöpää sairastava Pat Burns saanut vieläkään valintaa.

Kolumnistit debatoivat aiheesta verkossa, blogeissa ja lehdissä, kritiikkiä sai Hockey Hall of Famen mystinen ja salaperäinen valintajärjestelmä, jotka eivät kommentoijien mukaan kuulu tälle vuosituhannelle. Taustatukea tuli verkkokeskustelijoilta.

Suomessa vastaava ei hetkauttasi mitenkään. Miksi hetkauttaisi? Kiekkoleijonaksi valinta kun ei ylitä edes uutiskynnystä.

Syyttää voi tietysti mediaa, mutta suurimman syyn voi osoittaa kiekkomuseolle, joka ei ole tehnyt mitään lisätäkseen Kiekkoleijonien arvostusta. Kunnian on saanut liian moni liian heppoisin perustein, ja mukana on paljon sellaisia, joiden ei pitäisi missään tapauksessa olla lähelläkään kunniatauluja.

Kuka muistaa leijoniksi viimeksi kutsutut? Miksi Teppo Nummisen valinnasta ei uutisoitu juuri missään? Koska museo ei ole tehnyt mitään luodakseen hypeä valinnan ympärille. Tiedote tammikuussa muutamalle hassulle medialle, ja sen jälkeen täydellinen radiohiljaisuus. Samalla unohdettiin myös kertoa, koska palkinnot jaetaan.

Tähän asti kunniatauluja on jaettu Karjala-turnauksessa jonkun ottelun erätauolla, niin että valtaosa yleisöstä ei edes huomaa koko asiaa. Miten siinä tehdään legendoita ja vaalitaan kulttuuria? Kysymys ei ollut retorinen, joten vastaan: huonosti. Erittäin huonosti.

On totta, että alkuperäisen Hockey Hall of Famen valintakriteeristössä on parantamisen varaa, uskottavuutensa vuoksi komitean läpikäymä prosessi pitäisi olla nykyistä julkisempi.

Suomessa tällaisia ei tarvitse miettiä. Uskottavuus ei ole mennyt, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. Valinnoista vastaavan museon väelle kun tuntuu olevan tärkeintä vain oma status ja liiton pomomiesten hyväksyntä.

Jälleen yksi asia kotimaisessa kiekossa, joka pitäisi rakentaa alusta asti uusiksi. Siipeilijät pois ja tilalle ne, jotka aidosti välittävät.

Hyväntekijän motiivit

2010-06-15T22:46:00.002-07:00

Kalervo Kummola voi halutessaan esiintyä suomalaisen jääkiekon lähettiläänä. Onhan hänet IIHF:n hallitukseen nimenomaan Suomen mandaatilla valittu.

Eri asia on sitten, kenen etuja Kummola todellisuudessa ajaa.

Tällä hetkellä nimittäin näyttää vahvasti siltä, että Kummolan intresseissä IIHF ajaa ohi suomalaisen huippujääkiekon.

Suomalaisen huippukiekon kannalta uusi eurooppalainen liiga olisi parasta mitä voidaan saada. Sillä SM-liiga, kotimaisen kiekon lippulaiva, saa edes jonkinlaisen mahdollisuuden säilyä jonain muuna kuin pelkkänä muiden kasvattajasarjana.

Parhaat Euroopassa pelaavat saavat parhaat mahdolliset vastustajat. Ja katsojat näkevät myös niitä Ruotsissa ja Sveitsissä pelaavia suomalaisia, ihan omassa kaupungissaan.

Eurooppalaisen sarjan mahdollisuuksista ja uhista voisi kirjoittaa vaikka kirjan, molemmilla osapuolilla on pätevät argumenttinsa.

Se, mikä huvittaa, on Kummolan jatkuva kriittisyys asian suhteen. Miksi? Koska euroliiga saa Rautakanslerin lempilapsen, CHL:n, näyttämään entistä torsommalta yritykseltä.

CHL oli epäonnistunut yritys alusta asti, se oli väärien ihmisten ja väärien instanssien vetämä. IIHF epäonnistui, joten nyt sen edustajat, Kummola etunenässä, käyttävät kaiken vaikutusvaltansa tuhotakseen muiden yritykset.

Viis siitä, mikä aidosti voisi olla hyväksi jääkiekolle. Tärkeintä on pitää korruptiosta epäillyn Rene Faselin johdolla pystyssä herrakerhoa. Peli Euroopassa menee huonompaan suuntaan ja seurat voivat taloudellisesti huonosti, mutta IIHF ja sen pomot tekevät kaikkensa estääkseen kaiken kehityksen.

Hyvällä tolalla ollaan.

Onneksi Kummola on tunnettu ennustajankyvyistään. Alla kaksi lainausta Helsingin Sanomista 17.7.1975, haastateltavana on ollut tuoreen Jääkiekon SM-liigan toimitusjohtaja Kalervo Kummola:

"Jääkiekon SM-liigan toiminnanjohtajaksi siirtynyt entinen TPS:n markkinointipäällikkö Kalervo Kummola kiistää väitteet, että SM-liiga olisi perustettu businessmielessä, vaikka liigalle tuleekin omaa taloudellista toimintaa."

Ja samassa jutussa hieman myöhemmin:

"Ammattilaisjääkiekkoilun tuominen Suomeen ei Kummolan mukaan ole Iiigan tarkoitus. Ammattikiekkoilu ei voi menestyä Suomessa sanoi Kummola."

Euroliigalla on siis vielä toivoa.

Miksi jääkiekkoilija juoksee?

2010-06-08T22:48:00.002-07:00

Viime viikonloppuna juostiin Suomen epävirallisesti toiseksi suurin maratontapahtuma, kun lahden toisella puolella kirmattiin Tukholman maraton. Vain Helsinki City Maraton kerää enemmän suomalaisjuoksijoita, kuin kuninkaallisen pääkaupungin keväinen klassikko.

Ja puolentoista viikon päästä Kytäjässä tuhannet Jukolan Jussit ja Venlat kirmaavat metsässä pitkin yötä.

Juostaan, juostaan, juostaan.

Juoksemisessa sinällään ei ole mitään pahaa. Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi juoksivat Suomen maailmankartalle ja jos jotain urheilijaryhmää suomalaiset ovat aina rakastaneet, ne ovat olleet kestävyysjuoksijat. Martti Vainion dopingkäry on edelleen yksi suomalaisen urheiluhistorian suurimmista tragedioistsa.

Kestävyysurheilussa on oma viehätyksensä. Se on tulee itsensä laittamisesta äärirajoille, äärimmäisestä kärsimyksestä ja uhrautumisesta.

Kaikki nämä ovat kunnioitettavia ominaisuuksia.

Jostain sieltä suomalaisen kestävyysjuoksun alkuhämäristä on meikäläisen urheiluvalmennuksen doktriiniin eksynyt perusoletus siitä, että urheilinan pitää juosta. Juosta, juosta ja juosta. Vaikka siitä juoksemisesta ei olisi mitään hyötyä koko lajissa.

On pakko syyttää rakennusmestari Nurmea, sillä muutakaan selitystä tälle ei voi olla.

Otetaan esimerkiksi vaikka jääkiekon SM-liigajoukkueet. Ja sieltä vaikka Tampereen Tappara, joka viime viikolla kiersi Näsijärven rullaluistellen, pyöräillen ja juosten. Aikaa kului reilut kuusi tuntia.

Tietyllä tapaa tällainen itsensä rajoille pistäminen kuuluu urheiluun ja sen voidaan katsoa parantavan myös joukkuehenkeä. Mutta mitään tekemistä jääkiekon, eli sen harjoittelun perimmäisen tarkoituksen, kanssa koko pelleilyllä ei ollut.

Suomalaiseen jääkiekkokulttuuriin on pesiytynyt harha härmäläisten pillinviheltäjien poikkeuksellisista valmennuksellisista kyvyistä. Siitäkin huolimatta, että ulkomailla on tällä hetkellä eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset huippusarja yhteen laskettuina peräti kolme suomalaista päävalmentajaa (Heikkilä, Summanen, Suikkanen).

Ja tälle itsensä jalustalle nostaneelle ihmisryhmälle kesäharjoittelu on kaiken lähtökohta. Kesällä mennään eikä meinata, riippumatta siitä, että osalla joukkueesta on kuuppa jumissa viiden tunnin päivittäisrääkistä jo toukokuun lopussa.

Yhdessä mennään ja yhdessä tehdään.

Eräs kollega kertoi paikallisten yleisurheiluvalmentajien naureskelleen sikäläisen SM-liigajoukkueen harjoituksille paikallisella yleisurheilukentällä. Näihin naureskeluihin on useita vastakommentteja. Yksi niistä on: "montako maalia sinun pikajuoksijasi tekisi jääkiekon SM-liigassa?"

Lajien välisten harjoittelujen vertailu on naurettavaa, harva yleisurheiluvalmentaja on tehnyt kovinkaan menestyksekästä uraa jääkiekkojoukkueen kuntovalmentajina. Maailma joukkueurheilussa, varsinkin kun elementtinä on vielä jää, on niin erilaista kuin mondolla.

Urheilijalla pitää olla peruskunto kohdallaan. Mutta ne pohjat pitää luoda juniorivuosina. Ei silloin, kun on ollaan ammattilaisia.

Mutta kaatuiko esimerkiksi Tapparan viime kevään mestaruusjahti siihen, että joukkueen peruskunto petti? Tuskin. Kyllä se kaatui johonkin konkreettisemmin jääkiekkoon liittyvään asiaan. Se on seikka, joka kirvesrintojen uuden valmennusjohdon kannattaisi muistaa. Reaalivalmentaminen SM-liigassa on jotain muuta kuin se mitä liiton kursseilla kammioistaan tulleet pelikirjatutkijat opettavat.

Sidney Crosby ei ole uransa aikana viettänyt yhtään kesää harjoittelemalla ohjatusti joukkueensa kanssa ja on aika monen mielestä maailman paras jääkiekkoilija.

Jos maailman parhaan jääkiekkosarjan pelaajat eivät ohjatusti juokse samanvärisissä verkkareissa päävalmentajan perässä koko kesää, niin miksi suomalaistenkaan pitäisi?

Ammattilaisurheilussa pelaajalla pitäisi olla itse vastuu omasta kunnostaan. Kausi pakettiin parin päivän saunaillalla, pukukoppi tyhjäksi, kunto-ohjelmat käteen ja nähdään kuusi viikkoa ennen sarjan alkua. Ja jos silloin ei ole sovitussa kunnossa, palkkapussista prosentit pois, kunnes sovittu taso on saavutettu.

Voi olla, että olen tässä kohtaa naiivi, mutta itse olen jotenkin aina sisäistänyt jääkiekon maalintekopeliksi. En juoksukilpailuksi.

Eli ei muuta kuin lättyä pussiin!

Kuka vie majurin?

2010-06-02T22:56:00.003-07:00

NHL:n pudotuspelien parhaan pelaajan palkinto eroaa muista Pohjois-Amerikan isoista sarjoista siinä, että majuri Conn Smythen, Leafsin suuruuden luojan, mukaan nimetty palkinto on tarkoitettu koko pudotuspelien parhaalle pelaajalle. Ei ainoastaan finaalien parhaalle.

Ja vaikka palkinnon oikeastaan aina voittaa Stanley Cupin vieneen joukkueen pelaaja, niin poikkeuksiakin löytyy. Edellisenä sellaisena Jean-Sebastian Giguere vuonna 2003.

Jos Philly onnistuu jollain ihmeen keinolla kääntämään sarjan, suomalaisittain mielenkiintoisin kysymys on Ville Leino. Riittävätkö Savonlinnan miehen eväät? Toistaiseksi Leino on tehnyt Philadelphian tulokkaiden pudotuspelien piste-ennätyksen, ja aika monta tärkeää maalia. Voi kuitenkin olla, ettei se tule riittämään, ellei mainetekoja ala sadella lisää.

Tällä hetkellä Phillystä vahvimmilla ovat kapteeni Mike Richards sekä Claude Giroux. Jälkimmäinen on noussut pudotuspeleissä täysin uudelle tasolle ja tehnyt Leinon tavoin kasan tärkeitä maaleja. Niillä ohittaa tässä rankingissa joukkueen parhaan pistemiehen Daniel Brieren.

Chicagossa kyse on kolmen kaupasta. Kotimaisessa näköradiossa öitään valvova kaksikko Antti Mäkinen & Ville Nieminen liputtavat Duncan Keithin puolesta. Valinta ei ole huono, Keith on yksi NHL:n parhaista, ellei tällä hetkellä jopa paras puolustaja. Conn Smythe ei vaan ole puolustajien palkinto. Ainoastaan yhdeksän kertaa palkinnon yli neljä vuosikymmentä kestäneen historian aikana on puolustaja valittu pudotuspelien parhaaksi pelaajaksi. Serge Savard, Bobby Orr (kahdesti), Larry Robinson, Al McInnis, Brian Leetch, Scott Stevens, Nicklas Lidström ja Scott Niedermayer ovat saaneet nimensä pokaalin kylkeen.

Valtaosalle heistä yhteistä on kiekollinen taito. Kun ylläolevaa nimilistaa tutkii, iso osa on hyökkääviä puolustajia. Duncan Keith ei ole perinteinen kiekollinen hyökkäävä puolustaja, vaikka on tehnyt 19 pudotuspeliottelussa 12 pistettä.

Ja kaikista Chicagon tähdistä nimenomaan Keith on se tuntemattomin. Hänenkö pärställään markkinoidaan NHL:ää? Ei. Ja Conn Smythe on myös tilastopalkinto. Tilastojen pitää näyttää hyvältä, jotta pääset Gary Bettmanin käteltäväksi.

Chicagon osalta Conn Smythe on kahden kauppaa. Antti Niemen tuhkimotarina vastaan Kanadan kultapoika. Jonathan Toews nousi arvoon arvaamattomaan olympialaisten aikana ja nyt Captain Serious on johdattamassa Chicagoa kohti Stanley Cupia. Tilastot ovat erinomaiset, vaikka rinnalla jatkuvasti viisikkopelistä varastava Patrick Kane sitoo tunnollista Toewsia puolustuspeliin enemmän kuin mihin tämän hyökkäyspään kyvyt edellyttäisivät.

Ottelusarja on nyt 2-1. Jos Antti Niemi torjuu kahdessa seuraavassa ottelussa voitot, hänestä ei tule ainoastaan ensimmäinen Stanley Cupin voittanut suomalainen maalivahti. Hänestä tulee myös ensimmäinen Conn Smythen voittanut suomalainen.

85-22-4

2010-05-29T11:38:00.002-07:00

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tai Vierumäen valmennuskoulut käyneet valmentajat yrittävät selittää pelin olevan vain kirjoja. Heidän fantasiansa olisi peli, joka simuloitaisiin jossain Vierumäen tutkijankammioissa tietokoneella. Vastakkain olisivat parhaat pelikirjat.

Sillä pelikirjahan kertoo kaiken. Eikö? Nopeat lähdöt, hitaat lähdöt. puolinopeat lähdöt. Lähdöt, shmädöt.

Miten sitten selitetään seuraava?

Joulukuussa 1969 Philadelphia Flyersin johtoportaaseen kuulunut Lou Schienfield määräsi kansallislaulun sijaan soitettavaksi Kate Smithin levyttämän God Bless American. Vietnamin sota oli kääntymässä tappioksi ja Schienfield halusi soittaa yleisölle jonkun muun isänmaallisen kappaleen kuin perintisen kansallislaulun.

Ihmiset eivät tykänneet, mutta Flyers voitti. Hävisi seuraavan, koska palattiin kansallislauluun, mutta voitti jälleen seuraavan, kun ämyreistä kaikui God Bless America. Yhtäkkiä siitä tuli pienimuotoinen legenda. Aikana ennen internetiä, legendat pysyivät pidempään salassa.

Kolmena ensimmäisenä vuonna joukkueen kotiotteluiden saldo oli pudotuspelit mukaan laskettuna 19-1-1 (19 voittoa, yksi tappio, yksitasapeli) Smithin laulun soidessa, mutta murheellinen 31-38-28 ilman. Otanta on niin iso, ettei se voi olla enää sattuma.

Syksyllä 1973 Smith suostui 5000 dollarin palkkiota vastaan tulemaan vanhaan Spectrumiin laulamaan yleisön suosikiksi nousseen kappaleen. Esiintyminen pidettiin salassa siihen asti, kunnes punainen matto levitettiin ja vanha rouva käveli jäälle. Vastustajana olleen Leafsin maalivahti Doug Favell kertoi myöhemmin, että kun hän näki Smithin kävelevän jäälle, hän tiesi joukkueensa häviävän. Favell oli pelannut kaksi edellistä kautta Flyersissa ja tiesi tarinan.

Ja sen jälkeen kirous, jinx, oli pian kaikkien tiedossa.

Smith oli paikalla ja laulamassa, kun Stanley Cup oli ensimmäistä kertaa katkolla Flyersille 1974 kuudennessa finaalissa. Bostonin Bobby Orr ja Phil Esposito kävivät kättelemässä Smithiä ja antoivat hänelle kukkaset kumotakseen kirouksen. Turhaan.

Ja lopulta Smith oli myös laulamassa, kun Flyers kohtasi Moskovan TsSKA:n tammikuussa 1976. Luonnollisesti Flyers voitti tuonkin ottelun.

Kate Smith menehtyi kesäkuussa 1986, mutta sekään ei ole hillinnyt laulun magiikkaa. Nykyään Smith esiintyy videon välityksellä, taltiointi on 70-luvulta. Hänen kanssaan tutun sävelmän laulaa dettona Lauren Hart, Flyersin vakituinen kansallislaulun laulaja.

Kaikenkaikkiaan Flyersin sarja God Bless American kanssa on vakuuttava. 85 voittoa, 22 tappiota ja 4 tasapaliä. Ja otanta 40 vuoden ajalta on laaja.

Eräs vakavastiotettava, ja jääkiekkoon vakavasti suhtautuva, kollegani piti koko asiaa aluksi hölynpölynä. Eihän yhden joukkueen menestyminen voi olla kiinni yhdestä laulusta? Lopulta hänkin joutui myöntään, että kyse on magiikasta.

Mitä muutakaan se voi olla? Ainakaan sitä ei pysty pelikirjalla selittämään.

Oikeita ja vääriä päätöksiä

2010-05-27T23:08:00.002-07:00

Urheilun oikeusturvalautakunta on antanut ratkaisunsa pelaaja-agentti Ilkka Larvan tekemästä kantelusta.

Lautakunnan ratkaisu oli täysin oikea. Jo ylipäätään koko prosessi Mikael Granlundin siirtymisen ympärillä on täysin absurdi, koska jokainen on käräjäoikeudesta voinut pyytää nähtäväkseen Granlundin pelaajasopimuksen Kärppiin ja todeta, ettei se millään tasolla täytä työsopimuksen piirteitä.

Ja lisäksi, Suomi on vapaa maa ja täällä vallitsee sananvapaus. Larvan käyttäytyminen mediassa on paheksuttavaa, mutta ei aiheuta kurinpitotoimia, muutoin kuin mahdollisten kunnianloukkaussyytteiden muodossa.

Koko sopassa olennaisinta oli, työsopimuksen tunnusmerkkien SM-liigaseuroille valkenemisen lisäksi, se, että oikeusturvalautakunta piti voimassa Larvalle langetetun sanktion alle 16-vuotiaan pelaajan värväämisestä.

Oikeusturvalautakunta ei ole tuomioistuin, se voi ainoastaan määritellä, oliko tehty päätös oikein vai väärin. Kuten se on tässäkin tapauksessa tehnyt.

Moraalisesti katsottuna se, että Larva selvisi nyt kokonaan ilman sakkoja, on väärin. Lautakunnan olisi pitänyt jättää vähintään jonkinlainen sakkorangaistus voimaan.

Vielä olennaisempaa olisi ollut, että agenttitoiminnan neuvottelukunta, eli alkuperäinen instanssi, olisi tästä nimenomaisesta asiasta langettanut isot sanktiot. Kyse ei ole ensimmäisestä kerrasta, kun pelaaja-agentti jää kiinni alaikäisen pelaajan houkuttelemisesta asiakkaaksi, mutta nämä asiat on aina kuitattu pelkällä huomautuksella.

Nyt Markus Granlund on oikeusturvalautakuntaa myöden tietyntyyppinen ennakkotapaus. Vaikka kyseessä oli lieventäviä asianhaaroja, isoveli oli jo Larvan asiakas ja nuorempi oli vaihtamassa kaupunkia muun perheen kanssa, oli silti itsestään selvää, että tässä kohtaa on rikottu rumasti sääntöjä. Ja kun sääntöjen rikkomisesta selviää ilman sanktiota, se on oikeutus rikkoa sääntöjä jatkossakin.

Alle 16-vuotias pelaaja ei tarvitse agenttia. Piste. Ja alle 16-vuotiaiden houkutteleminen asiakkaaksi pitäisi olla ehdottoman rangaistavaa ja tuomittavaa. Nyt siitä pääsee läpi kuin koira veräjästä.

Sanktioiden pitäisi olla suurempia. Vaikka oikeusturvalautakunta olisi jättänyt voimaan alkuperäisen sakon, 1500 euroa, se olisi silti kuin pisara meressä. Oikea summa olisi vähintään 10 000 euroa.

Rikkomuksista pitää tulla sanktiot, jotka tuntuvat. Muuten ne eivät lopu koskaan.

Kekäläisen paluu

2010-05-24T07:55:00.000-07:00

Reilu vuoksikymmen sitten Jarmo Kekäläinen käveli ensimmäistä kertaa HIFK:n edustajana SM-liigan johtoryhmän kokoukseen. Kekäläinen oli valmistautunut hyvin, hänellä oli mukana esityksiä ja ideoita siitä, miten liigaa pitäisi kehittää.

Toimitusjohtaja Urpo Helkovaara lopetti nuoren tulokkaan puheet nopeasti tyytymällä toteamaan, että he kyllä tietävät miten liigaa pitää pyörittää, nuoren herran ei tarvitse neuvoa. Sen koommin Kekäläinen ei ole noissa kokouksissa käynyt.

Sen jälkeen maailma on muuttunut paljon. Niin on myös Jarmo Kekäläinen. Kun Kekäläinen nyt kävelee Jokerien edustajana samaiseen kokoukseen, jokainen kuuntelee häntä. Jarmo Kekäläinen on Suomen arvostetuin ja meritointunein jääkiekkojohtaja. Fakta, jota kukaan ei voi kiistää.

SM-liiga sen sijaan ei ole paljoa muuttunut. Sen toimistoa johtaa edelleen hyväveli-periaatteella valittu poppoo entisiä kiekkoilijoita, joilla ei ole mitään markkinoinnillista tai myynnillistä kompetenssia. Tai ainakaan se ei näy ulospäin mitenkään. Kaiken mediavastaisuutensa lisäksi liiga kaiken kukkuraksi kynsin ja hampain vastustaa kaikkia uusia innovaatioita ja kohtelee kuluttajiaan kuin halpaa makkaraa. Todiste? Katsokaa vaikka SM-liigan internetsivuja.

Liigan puheenjohtaja on tietysti oma lukunsa. Mies vailla jääkiekkoymmärrystä taikka edes minkäänlaista karsimaa. Jokaisessa SM-liigan tilaisuudessa, jossa puheenjohtaja Timo Rajala aukaisee suunsa, kuuntelijat joko kokevat myötähäpeää tai tylsistyvät kuoliaaksi.

Sama meininki jatkuu liitossa, josta on muodostunut varsinainen virkamiesten pesä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Amerin talossa majaileva liitto on täynnä 9-17-virkamiehiä, jotka tulevat aamulla töihin, pyörittelevät sopivan määrän papereita ja leimaavat illalla kellokorttinsa. Ei mitään intohimoa, ei mitään paneutumista.

Ja sitten vielä ihmetellään, miksi kotimainen liiga ja kotimainen kiekko näivettyvät koko ajan. Ero esimerkiksi Suomen mittakaavassa vielä pikkuveljenä häärivään jalkapalloon on aivan huikea. Niin Palloliitossa kuin Veikkausliigassa on sentään aitoa yrittämistä. SM-liiga ja Jääkiekkoliitto ovat kaivautuneet 90-luvun poteroihinsa. Erittäin tiukasti.

Suurimmalla intohimolla suomalaiseen kiekkoon suhtautuva johtajakaksikko on samalla myös se kiistellyin. Molemmista löytyy paljon kritisoitavaa, mutta tuskin kukaan pystyy syyttämään Harry Harkimoa ja Kalervo Kummolaa intohimon puutteesta.

Tällaiseen maailmaan Jarmo Kekäläinen vuosikymmenen tauon jälkeen astuu. Väliajan hän on toiminut liigassa, jonka komissaari tarvitsi kahdeksan seuran hyväksynnän aloittamaan koko 30 seuraa ja satoja pelaajia koskevan työsulun. SM-liigassa tällaisesta on lupa vain haaveilla.

Kekäläisen paluu kotimaiseen kiekkoon on parasta mitä SM-liigalle on tapahtunut... no, oikeastaan koskaan. Hänellä on Suomen tunnetuimman jääkiekkoseuran toimitusjohtajana paikka, tila ja mahdollisuus linjata ja johtaa esimerkillä koko suomalaista jääkiekkoa.

Ja siitä askeleet liigan tai koko liiton johtajaksi ovat tarvittaessa tai Kekäläisen niin halutessa, varsin lyhyet.

Kunhan vain kärsivällisyys riittää. Tehtävä nimittäin ei ole helppo. Koko maa seuraa häntä. Ja odottaa tuloksia.

Maalipaikkoja

2010-05-23T06:05:00.003-07:00

Mikä on yleisin kiekkotermi, jonka maajoukkueen nykyinen päävalmentaja Jukka Jalonen mainitsee jokaisen pelin jälkeisissä haastattelussa?

Maalipaikat.

Jalonen tuli kuuluisaksi maalipaikkojen laskijana jo HPK:n aikoina. Lähes joka pelin jälkeen Jalonen kertoi joukkueensa voittaneen maalipaikat. Silloin HPK myös toki voitti valtaosan otteluistaan.

Maajoukkueen aikana koko termi on kohdannut jo jonkinlaisen inflaation. Ihan turha selitellä Tanska-tappion jälkeen, että voitettiin maalipaikat. Kun tulostaulu kertoo se tärkeimmän, lopputuloksen.

Ja vielä Venäjällä kärsityn 5-0-nöyryytyksenkin jälkeen Jalonen jaksoi mainita joukkueensa voittaneen avauserässä maalipaikat. Aha.

Maalipaikkoihin vetoaminen on tavallaan vastuun pakoilemista, ja sen siirtämistä pelaajille. Ylivertainen (?) pelitapa loi paikkoja, mutta pelaajat eivät vaan osanneet tehdä maaleja. Veljet oli siis pieniä, kuten eräs toinen valmentaja on sanonut.

Ei väliä sillä, vaikka osa pelaajista suoraan sanoo pelanneensa väärässä roolissa tai väärällä pelipaikalla. Koska maalipaikkoja on luotu, se on merkki siitä, että valmentaja on tehnyt hommansa.

Maalinteko on taitoasia. Taito syntyy toistoista. Jos 10 000 tuntia on se määrä, mitä vaaditaan harjoittelua huipulle pääsemiseksi, maailman absoluuttisesti parhaat pelaajat ovat harjoitelleet enemmän. He ovat tehneet enemmän toistoja, toistoja ja toistoja, niin että kun he pääsevät maalipaikkaan, he tietävät olevansa hyviä maalintekijöitä.

Maalinteko on vaikein asia opettaa, mutta silti juuri se on se asia, jossa vaaditaan eniten itseluottamusta ja itsekyyttä. Kykyä uskoa omiin taitoihin ja röyhkeyttä ottaa ratkaisut omiin käsiinsä.

Ja silti maalintekijän pitää myös olla mukavuusalueella. Päästä ampumaan paikasta, joka on hänelle tuttu, oli se sitten Kurri b-pisteiden välistä tai Ovetshkin suoran luistelun ja keskelle leikkaamisen jälkeen. Joku muu pelaaja voi hoitaa roolinsa ketjussa kuin ketjussa roolissa kuin roolissa, mutta todellisia tehoja syntyy vasta silloin, kun pelaaja pääsee sille pelipaikalle, jonka tuntee kotoisaksi. Uhrauksia on tehtävä, sanoo valmentaja pelaajan väärästä pelipaikasta.

Mutta onko silloin valmentaja oikeutettu laskemaan julkisesti niitä maalipaikkoja ja siirtämään vastuuta pelaajille? Vai pitäisikö valmentajan katsoa itseään peilistä ja kysyä: Miksi minun joukkueeni ei tehnyt enempää maaleja?

Siivotkaa ensin oma pesänne

2010-05-20T11:51:00.002-07:00

Ei turnausta ilman IIHF:n skandaalia. Viime vuonna kyse oli Rene Faselin lahjuksista, nyt puhutaan Szymon Szembergin artikkelista IIHF:n sivuilla.

IIHF:n viestintäjohtaja kyseenalaistaa NHL-pelaajien moraalin, kun he kieltäytyvät MM-kisoista vedoten loukkaantumisiin, sopimusasioihin tai väsymykseen.

Szemberg vetää (tahallaan) sieltä mistä aita on matalin. Kun hän vertaa MM-kisoista kieltäytynyttä NHL:n sarjajyrää Ilja Kovalthsukiin, hän tietää tasan tarkalleen, että sarjajyrän on MM-kisoissa loukkaantuneena huomattavasti vaikeampi saada uutta sopimusta kuin Kovaltshukin, jonka kyvyt jokainen seurajohtaja on huomannut jo aikaa sitten.

Vielä matalammalle Szemberg asettaa rimansa, kun hän vertasi väsymykseen vedonnutta Sidney Crosbya yksinhuoltajaäitiin tai ukrainalaiseen kaivosmieheen. Tarkoituksella.

Ero syntyy vain siitä, että vaikka yksinhuoltajat tekevät arvokasta työtä kasvattaessaan lapsiaan tai kaivosmies asettaa terveytensä vaakalaudalle työssään, he ovat vain arkielämän supertähtiä. Ja ihmiset haluavat katsoa niitä supertähtiä, jotka vievät ajatukset pois arkielämästä.

Ja sen takia on jääkiekko. Ja sen tähdet.

Totta kai IIHF:n huoli on aiheellinen. Koko organisaatio on olemassa vain omaa rahasampoaan, MM-kisoja varten. Näissä turnauksissa myydään lippuja, kaljaa ja pelipaitoja tähtien ansiosta. Ja jos tähdet eivät tule, ei ole kisoja. Tai ainakin ne ovat paljon vaisummat.

Mutta saako ne tähdet suututtamalla heitä jatkossakaan kisoihin? Ei varmasti.

IIHF:n asenne siitä, että he kuvittelevat voivansa tehdä mitä haluavat ja milloin haluavat, on niin tyypillistä. Se toteutui CHL:n kanssa ja se toteutuu nyt tässäkin. Ja lopulta molemmissa tapauksissa osoittautui, että IIHF:llä ei ole mitään valtaa. Rene Fasel kipitti nöyränä puhelimen ääneen ja pyysi Crosbyn agentilta anteeksi Szembergin puheita. Itse viestintäjohtaja pakeni turnauksen kakkoskaupunkiin Mannheimiin kanadalaisen median tavoitettamattomiin.

Szemberg saattoi puhua omalla nimellään, mutta hän edustaa viestintäjohtajana IIHF:n linjaa. Ja kanadalaislähteiden mukaan Fasel tiesi jutusta ennen kuin se julkaistiin. Kaksikon tarkoitus oli todennäköisesti kerätä sympatioita eurooppalaisilta, kun ponnistelut CHL:n suhteen menivät päin sitä ihteään. Nyt he joutuvat pyytelemään anteeksi niin Crosbyltä, NHL:ltä kuin Hockey Canadalta. Jälkimmäisen presidentti, Bob Nicholson, sanoutui erittäin voimakkaasti irti IIHF:n kannasta. Hän toisti tänään medialle useampaan otteeseen sitä, että he ovat ainoastaan kiitollisia, että NHL lainaa pelaajiaan Hockey Canadan käyttöön.

Todellisuudessa IIHF:n pitäisi miettiä miksi NHL-pelaajat kieltäytyvät turnauksesta? Mikä näissä kekkereissä on vikana, ettei ne kiinnosta? Liikaa joukkueita? Liian pitkä turnaus? Liian paljon merkityksettömiä pelejä? Väärä ajankohta?

Kansainväliselle jääkiekkoliitolle tekisi ihan hyvää kartottaa oma pesänsä. Tehdä kunnon ja luotettava tutkimus Faselin toimista Infrontin lahjusepäilyjen kanssa ja miettiä ihan rauhassa, mikä heidän ja heidän henkilökuntansa rooli on, kun puhutaan jääkiekosta ja IIHF:n asemasta.

Onnellinen ihminen

2010-05-18T04:29:00.003-07:00

Jari Kurri,

Sinä täytät tänään 50 vuotta. Onneksi olkoon. Se on kunnioitettava ikä.

Kun olin pikkupoika, sinä oli idolini. Yksi niistä, mutta silti yksi suurimmista. Olit NHL-tähti. Ainoa suomalainen. Tiki oli myös hyvä pelaaja, samaten Reksa, mutta sinä oli se suurin. Olen katsonut lukemattomia kertoja VHS:ltä sen seitsemännen Stanley Cup-finaalin, jonka voittomaalin teit.

Mailalla, jonka olit hakenut samana päivänä urheiluliikkeestä, kun omat mailasi olivat loppuneet. Sen tarinan olen kertonut lukuisia kertoja.

Sitä rannelaukausta on lähes mahdoton jäljitellä. Sitä on myös mahdoton selittää, se pitää vain nähdä.

Viimeksi näin sen pari vuotta sitten eräässä hyväntekeväisyysottelussa. Istuin Helsingin vanhan jäähallin päädyssä, kun ammuitte lopuksi rankkarikisan. Sinä ammuit toiseen päätyyn, joten näin vain selän ja numeron 17.

Teit maalin. Sillä samalla rannelaukauksella kuin aina ennenkin. Muistan sen kuin tämän päivän. Se oli juuri samanlainen rannelaukaus, jolla olit tehnyt niin monta maalia aikaisemmin. Eleetön ja varma. Ei näyttävä, mutta tarkka ja kova. Olkapäiden, pään ja käsien asento olivat juuri oikeat. Sellaiset kun Jari Kurrin rannelaukauksessa niiden pitääkin olla.

Olen kirjoittanut äidinkielen ylioppilasaineeni lättysyötön estetiikasta. Itseasiassa minun olisi pitänyt kirjoittaa se sinun rannelaukauksestasi. Olen pahoillani, etten tehnyt sitä. Jo pelkästään siksi, että olisin varmasti saanut paremman arvosanan.

Olen seurannut sinun uraasi maajoukkueen managerina. Kiekkoihmiset ovat toivoneet, että olisit Wayne Gretzkyn, vanhan ketjukaverisi, kaltainen suuri johtaja. Linjaisit suomalaista jääkiekkoa. Ei se ole sinun juttusi. Sinä hoidat asiat omalla tavallasi. Teet töitä yhtenä joukkueen jäsenistä, etkä halua nousta ylitse muiden. Aivan kuten silloin peliurallasikin.

Katselimme sinua erään kollegan kanssa Suomen harjoitusten aikana täällä Kölnissä. Seisoit vaihtoaitiossa ja juttelit jonkun kanssa. Katselit kaukaloon. Olimme ihan varmoja, että haluaisit olla siellä muiden mukana.

Kanadan manageri Mark Messier, toinen entinen joukkuekaverisi, on ollut jäällä joukkueensa kanssa. Se on hänen tyylinsä. Hän varastaa sillä huomion. Sinä et sitä halua.

Mutta silti haluaisit varmasti olla siellä. En epäile hetkeäkään, ettetkö olisi tyytyväinen elämääsi. On vaimo, lapsia ja hyvä työpaikka. Hyvä asema, vaikket sitä käytäkään hyödyksesi.

Silti olen varma, että kaikista mieluiten sinä olisit jäällä. Tekemässä sitä, mitä osaat kaikista parhaiten. Ampumassa rannelaukauksia. B-pisteen kaarelta tai niiden välistä. Oikeaan ylänurkkaan.

Kuten teit niin monta kertaa NHL:ssäkin. Suurin osa niistä 601:stä maalistasi olet tehnyt niin. Rannelaukaus ja kädet kattoon. Niin vaatimattomasti, että Don Cherrykin olisi sinusta ylpeä. Joka kerta kun katson nauhalta tai YouTubesta sinun vanhoja NHL-maalejasi, nostat vain kädet ilmaan ja hymyilet.

Niinä hetkinä sinä olet onnellinen. Mutta entä nyt? Oletko sinä onnellinen?

Sydämestäni toivon, että olisit. Sinä ansaitsisit sen. Olet Suomen kaikkien aikojen paras jääkiekkoilija.

Pysyykö homma hanskassa?

2010-05-17T01:55:00.002-07:00

Tarkkaavainen kollegani on seurannut kisoja kotisohvalta käsin. Lukenut lehtiä ja katsellut Ylen lähetyksiä. Hän oli aamulla puhelimessa sitä mieltä, että Jukka Jalosella ei ole paketti kasassa.

Totta on se, että Jalonen on käynyt sotaa mediaa vastaan koko turnauksen ajan. Piikki siellä, toinen täällä. Tänään aamulla Jukka tosin heitti jo vähän huumoriakin siitä, että Petri Vehasen polvivamma oli vuotanut Ilta-Sanomille.

Kaikesta tekemisestä on paistanut hermostuneisuus. Erilainen hermostuneisuus kuin hänen edeltäjillään.

Päivä päivältä tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että Jalonen on väärässä paikassa. Jalosen ajan maajoukkueille on ollut tyypillistä, että peleihin lähdettäessä ei ole oltu hereille. Syttymisvaikeuksia on ollut turnauksesta toiseen.

Olen edelleen vankasti sitä mieltä, että Jalonen on yksi parhaista suomalaisista jääkiekkovalmentajista. Juttu on vain siinä, ettei Jukka välttämättä ole sittenkään oikea mies tällaisten turnausmuotoisen, lyhytkestoisen, leijonajoukkueen valmentajaksi. Se on kuitenkin tyystin erilaista kuin seurajoukkueen valmentaminen.

Tosin, jääkiekko on tulosurheilua. Jos Suomi saa mitalin, tai vaikka maailmanmestaruuden, mikä edelleen on ihan mahdollinen skenaario, ei Jalosella ole hädän päivää.

Mutta toisaalta, jos Leijonat jäävät ulos jatkopeleistä (mikä on edelleen ihan mahdollinen skenaario) tai romahtavat puolivälierissä, jotain johtopäätöksiä pitäisi tehdä. Risto Dufvan syrjäänsiirtäminen tuskin pelkästään riittää vaimentamaan sitä kritiikkiä, jota pelaajien puolelta valmennukseen on viime ja tällä kaudella tullut.

Punakoneen viimeinen marssi

2010-05-16T07:56:00.005-07:00

Otsikko ei ole omani, se on Reima Rautiaisen mainiosta Veikkaajan artikkelista kymmenen vuoden takaa.

Silloin Venäjän jääkiekko oli romahtamassa, kotikisat menivät penkin alle ja yleisö buuasi isännät ulos turnauksesta.

Nyt kisat ovat Saksassa, mutta kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Maajoukkue on voimiensa tunnossa, vaikka Vancouverissa tapahtuikin ikävä lipsahdus. Kaksi perättäistä MM-kultaa kertoo paljon.

Jos MM-kisat ovat tärkeät kinkerit suomalaisille, vähintään yhtä tärkeitä ne ovat venäläisille. Jääkiekko ei ole kansallislaji, mutta erittäin tärkeässä asemassa. Yleisön ja julkisen vallan mielestä.

Venäläisten kisaturistien määrä kasvaa vuosi vuodelta, samoin toimittajien. Venäjän TV:n Natalia on toki yksi kuvaajansa kanssa, mikä on vähän verrattuna Ylen leikkauksista huolimatta melko massiiviseen kisaprojektiin. Isolle yleisölle MM-kisoilla on aina ollut merkitystä vähintään samassa suhteessa kuin Suomessa. Siellä se innostus luotiin alunperin valtiojohtoisesti, Suomessa se on kulkenut eri reittejä.

Tosin siinä missä suomalaiset toimittajat raportoivat myös muita joukkueita, venäläiset keskittyvät vain yhteen. Omaansa. Joku saattaa pelipäivää ennen pyöriä vastustajan harjoituksissa, mutta huomenna Suomi-Slovakia-pelissä lehdistökatsomon piippuhyllyltä on ihan turha etsiä venäläisiä toimittajia, eikä se johdu pitkistä ja uuvuttavista portaista.

Vancouverin puolivälieräpettymyksen jälkeen maajoukkueen valmennusjohto kysyi kaikilta olympiapelaajilta, mikäli mahdollisuus tulee, ovatko he valmiita lähtemään MM-kisoihin. Joka jätkä vastasi myöntävästi. Pettyneitä maita oli muitakin, mutta venäläisten uskollisuutta maalleen ei voi kuin ihailla.

Onko se peräisin jostain niiltä ajoilta kun Neuvostoliiton maajoukkue oli väylä parempaan ja etuoikeutettuun elämään? Ehkä, mutta täällä Kölnissä joukkueessa on pelaajia, jotka eivät edes muista Neuvostoliiton maajoukkueen pelejä, saatikka, että olisivat vakavissaan haaveilleet siitä.

Venäläisille NHL on mörkö, joka vie parhaat pelaajat ja jonka pelejä pelataan vielä huonompaan katseluaikaan kuin Suomessa. Venäläiset tietävät, että ehkä Detroitia ja Washingtonia lukuun ottamatta heitä vihataan muualla Pohjois-Amerikassa enemmän kuin muita eurooppalaispelaajia. Ja venäläiset tietävät, että heitä pidetään kiukuttelevina diivoina.

Pohjoisamerikkalaiset pitävät venäläisiä roskakansana, joten vastavuoroisesti itänaapurit pitävät NHL:ää roskaliigana. Jokainen pelajaa unelmoi Stanley Cupista, jokainen pelaaja haluaa pelata NHL:ssä, mutta tavalliselle kansalle Montreal Canadiens, Pittsburgh Penguins, Detroit Red Wings eikä edes TsSKA tai Magnitogorsk ei anna samanlaisia väristyksiä kuin Äiti Venäjä.

Joten omalla tavallaan Venäjän maajoukkue on edelleen samassa asemassa kuin Neuvostoliiton aikana. Vaikka Ovetshkin, Malkin ja Kovaltshuk tienaavat miljoonia Pohjois-Amerikassa, Moskovassa he ovat ennen kaikkea venäläisiä pelaajia. Ja heidän lippunsa parempaan asemaan yhteiskunnassa on maajoukkue. Maassa, jossa on miljonäärejä enemmän kuin Suomessa asukkaita, rahan valta loppuu jossain kohtaa. Urheilulla on enemmän vaikutusvaltaa kuin rahalla.

Venäjällä nationalismi kukistaa voimakkaammin kuin vuosikymmeniin, ja urheilussa menestyminen on sille bensaa liekkeihin. Aivan kuten vanhaan hyvään aikaan. Armeija marssii Punaisella torilla ja jääkiekkojoukkue voittaa kansainvälisillä kentillä. Vanha fakta on se, että jääkiekko on niitä harvoja lajeja, joissa venäläiset voivat säännönmukaisesti kukistaa pohjoisamerikkalaiset imperialistit. Olkoot miten marginaalilaji tahansa ison maailman mittakaavassa.

Jos Venäjä ei jonkun mielestä ollut ennakkosuosikki ennen turnausta, kun mukana oli vain Kovaltshuk ja Ovetshkin, nyt kun Datsjuk, Malkin ja Gontshar ovat remmissä mukana, punakone on suurin suosikki. Ainakin paperilla.

Kollegan vinkistä kävin muutama päivä sitten vakoilemassa Venäjän harjoituksia. Ihan hyvältähän se näytti. Fiilis oli rento, vanhasta murjottamisesta ei ollut tietoakaan.

Juttu on vain siinä, että miten nämä isot egot sopivat samaan koppiin? C-kirjain rinnassa jäällä liukuva Ilja Kovaltshuk ei ole mikään kapteenityyppi, ja kaikista puheista huolimatta Jevgeni Malkinin ja Aleksandr Ovethskinin välit eivät todellakaan ole parhaat mahdolliset.

Ja vaikka Venäjä on toistaiseksi mennyt tässä turnauksessa voitosta voittoon, ei sen pelaaminen ole yhtä dynaamista kuin aikaisemmin. Vielä viime vuonna jokainen pelaaja näytti siltä, että he haluavat alusta loppuun asti voittaa jokaisen pelin. Nyt sitä ei enää ole. Peli on tietysti kaunista, kun sitä pelaa maailman parhaat pelaajat, mutta meneekö se liian kauniiksi?

Tässä Venäjän joukkueessa on 12 KHL-pelaajaa, joista valtaosa on pelannut koko ajan myös Euro Hockey Tourilla, osa kaikki turnaukset useamman vuoden ajan. Lisäksi valtaosa NHL-pelaajista on pelannut Vjatseslav Bykovin aikana aemmin vähintään yhdessä arvoturnauksessa, osa useammassa. Osa on myös katsellut Bykovin naamaa koko kauden Ufassa.

Välillä vähän näyttää siltä, että joukkueessa on jonkinlainen kyllästymisefekti. Euro Hockey Tourilla se näkyi passiivisena peruutteluna ja seisoskeluna, pelitavalla, jolla Venäjä ei ole koskaan voittanut mitään, eikä tule koskaan voittamaan mitään. Vaikka siitä porukasta puolet on korvattu NHL-miehillä, perusjuoni on edelleen sama.

Venäjän paluu maailman ehdottomaan kiekkoeliittiin on ollut tervetullutta kanadalaisten kukkoilun jälkeen. Ja vaikka itse liputan ensimmäisten joukossa näiden kahden kohtaamisen toistumiseksi vuosittain kaikissa kisoissa, nyt voi edessä olla tilapäinen notkahdus. Tämän punakoneen viimeinen marssi. Kremlin ja koko kansakunnan pettymykseksi.

Hiuksen hienosti

2010-05-12T14:41:00.002-07:00

Eikö urheilu ole sitten hienoa? Mikä draama: voittaja jatkoon, häviäjä karsintoihin. Ja Suomi teki sen mitä koko kansakunta heiltä odotti. Jopa ne kaikki jääkiekkoa vihaavat salaa toivoivat, että Suomi menisi jatkoon.

Toisaalta, täydellinen romahdus olisi saattanut edes jotenkin puhdistaa ilmapiiriä. Kalervo Kummolakin uskaltautui ensimmäistä kertaa ottelun jälkeen Kölnin hallin "alakäytävälle", kun Leijonien jatkopaikka oli ratkennut.

USA lähti putoamissarjaan ja kun vielä Kanada hävisi Sveitsille, voidaan sanoa, että tämä keskiviikko ei ollut pohjoisamerikkalaisten. Kanukit ovat kuitenkin jatkossa, ja edelleen yksi mestarisuosikeista.

Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomella oli yli 30 maalipaikkaa. Ja leijonat tekivät vain kolme maalia.

Aivan liian vähän. Maalinteko on Suomen suurin pelillinen ongelma. Ei ainoastaan täällä vaan kautta linjan. Kun koko lajista on tehty valmentajakeskeistä, pelin tärkein asia on unohtunut. Maalinteko. Maalinteko. Maalinteko.

Eikä tällä kansakunnalla ole myöskään liikaa niitä henkisesti vahvoja pelaajia. Tiukoissa peleissä liian moni murenee, ja juuri niillä hetkillä tarvittaisiin vahvoja pelaajia tekemään niitä tärkeitä maaleja.

Onneksi tulevaisuus näyttää vähän valoisammalta. Sami Vatanen on jo nyt osoittanut, että hän ei sula tiukan paikan tullen. Ei sitten millään. Ei voi kuin ihailla 18-vuotiasta 178 cm (Suomen media guiden mukaan, totuus on varmaan 173) pitkää puolustajaa.

Peter Regin vei Vatasta avauspelissä kahville kuin litran mittaa ja iski voittomaalin. Aika moni muu suomalainen, vanhempikin, puolustaja olisi siinä kohtaa laskenut löysät alleen ja äijän olisi voinut heittää lopputurnauksen ajaksi katsomoon.

Vatanen nousi, ja oli USA:ta vastaan suorastaan jäätävän hyvä. Tärkeässä pelissä tuolla tasolla pelanneen 18-vuotiaan ei pitäisi pelata enää vaihtoakaan SM-liigassa. Tulevaisuus on jossain muussa sarjassa.

Kun 18-vuotias pikkupoika ei pelkää eikä arastele, niin ei kai siinä voi muutkaan pelätä?