Viimeisenä iltana ennen Vancouverin lennolle lähtöä elokuussa kirjoitin blogiani, kirjoitin unelmista ja tavoitteista, ja siitä mihin olin lähdössä.
Istuin omassa vanhassa huoneessani, jonka sisareni oli sittemmin perinyt. Hän oli lähtenyt omalle seikkailuretkelleen Nebraskaan muutamaa viikkoa aikaisemmin.
Keittiössä istui äitini, jolle esikoisen lähteminen maailmalle oli tietysti kova paikka. Jossain kohtaa hän katsoi laukkujani, jotka notkuivat eteisessä odottamassa loppuja sisältöjään ja sulkemista.
»Tarvitsetko sä oikeasti tällaisen määrän paitoja ja kravatteja?»
Kyllä tarvitsen.
Minut tuntevat tietävät, että olen jo pidemmän aikaa pitänyt liigapeleissä vähintään kollegani tukholmalaisten kansallispuvuksi nimittämää farkut, kauluspaita, irtotakki, nahkakengät-yhdistelmää. Aika usein kaulassa on ollut myös kraka.
Kyse on siitä, että tykkään käyttää pukuja, kravattia ja ns. katsoa perään mitä pistän päälleni. Mutta kyse on myös pelin kunnioittamisesta. Siitä, että pelipäivä on juhlapäivä. Ja peliin, oli se sitten vaikka se tuikitavallinen marraskuun JYP-SaiPa, pitää suhtautua sen vaatimalla arvokkuudella.
Tällä mantereella kyseisen tyyppinen pukeutuminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Nyt baseballin pääsarjaan MLB:iin on tulossa dress code, pukeutumissäännöstö medialle.
NHL-toimittajat naureskelevat tällaiselle säännölle, koska kiekkoväelle asiallinen pukeutuminen on itsestäänselvyys. Joku voi olla neuleessa ja kauluspaidassa, joku voi olla pikkutakissa ja kauluspaidassa, joku on puku päällä, joku jättää takin irti ja pitää kauluspaitaa ja suoria housuja. Yhtä kaikki, täällä ei kukaan kulje verkkareissa peleissä.
Joku voisi tietysti kysyä, että mitä sillä on väliä?
Kyllä sillä vaan on. NHL:n työehtosopimus vaatii pelaajilta pukujen käyttämistä hallille tullessa ja matkustettaessa. Heidän odotetaan suhtautuvan asiaan vakavasti.
Joten suhtautuvatko he vakavasti toimittajaan, joka tulee peleihin verkkarit päällä? Tuskin.
Jos pelaajilta pitää vaatia pukeutumista ja asiallista käytöstä, niin ei ole liikaa vaadittu, että samaa vaaditaan myös medialta.
5 kommenttia:
Juhani Tammisen edustusasu on paras. Nahkakengät 60-luvulta, farkut 80-luvulta, pinkki kauluspaita kolmella avoimella napilla suoraan 70-luvun pornoelokuvista ja klubitakki 90-luvulta.
Kokonaisuus on niin toimiva, että se on kelvannut jo kymmenen kirjan kansikuvaksi, kisastudioon, vaihtopenkille, yrityskoulutuskeikoille...
Joskus farkkuja yhdistettynä pikkutakkiin/bleiseriin pidettiin junttiuden todistuksena. Nyt yhdistelmä hyväksytään, mikäli farkut ovat tasaväriset ja tummat ilman reikiä tai lahkeiden rispaantumisia.
Kravatti sen sijaan on henkilökohtainen valinta vuonna 2011.
Mutta noin kokonaisuutena on ihan hyvä, ettei toimittajat enää pukeudu kuin pummit ja käytä alkoholia työmaallaan. Ei noistakaan ajoista kauan ole.
Jos ajat on ohi vieläkään? MM-kisoista kuuluu välillä kummia.
Työasu työpaikalle, itsestään selvää ammattilaisille.
Pikkutakki ja farkut on kyllä naurettava yhdistelmä. Vissiin Suomen maaseudulla suosittu.
Jaahas. Homma pulkassa tämän blogin osalta?
Taitaa kyl olla pulkassa...
Tämä oli kyl ihan hyvä blogi, niin kauan, kuin sitä kesti.
Lähetä kommentti