Koti

En osaa sanoa muista ihmisistä, mutta ainakin meikäläiselle koti on yksi maailman keskipisteistä. Paikka, jossa ihminen saa olla miten huvittaa (kunhan pysyy jossain rajoissa ja normeissa).

Eikä mikä tahansa asunto tai luukku voi olla koti. Sen pitää tuntua kodilta. Siinä pitää näkyä oman käden jälki. Enkä nyt tarkoita sitä, että seinät on itse maalattu. Ennemminkin sitä, että on saanut pistää haluamansa tavarat haluamaansa paikkaan.

Asuin aikanaan hetkellisessä ja tilapäisessä mielenhäiriössä yhden lyhyen pätkän kotimaani syrjäisessä ja etäisessä pääkaupungissa. Eihän siitä mitään tullut, mieli teki Tampereelle, ja sinällään viihtyisä yksiö Töölössä ei oikein missään vaiheessa tuntunut kodilta. Se oli enemmänkin vain kämppä.

Olen aina kauhistellut niitä ihmisiä, jotka ovat elämänsä aikana muuttaneet ties miten monta kertaa. Eräskin hyvä ystäväni on muuttanut useamman kerran kuin itsellään on ikävuosia mittarissa. Hulluksihan tuossa tulisi.

Itsehän olin tällä kertaa siitä onnellisessa tilanteessa, että muuttokuorma Suomesta käsin oli varsin vaatimaton. Yksi matkalaukku ja yksi lätkäkassi. Mahtuivat molemmat vielä 23 kilon laukkukohtaiseen painorajaan, joten ei tarvinnut kotimaassa euroja pulittaa kuin yhdestä ylimääräisestä laukusta.

Toinen onnekas tilanne oli sitten huonekalujen suhteen. Edeltäjältäni ostin läjän huonekaluja, mm. ruokapöydän, pari lipastoa, sohvan ja työhuoneen kalusteet, niin ettei täältä käsin jäänyt ns. isoista tavaroista kuin sänky.

Kuukauden majailun jälkeen ja liitekiireiden vihdoin hellitettyä tuli rikottua ikiaikainen lupaus ja vierailtua Ikeassa, ensimmäistä kertaa elämässä. Kaikkien etukäteisvaroitusten vastaisesti visiitti oli varsin miellyttävä.

Kaikennäköisen tilpehöörin hankinnan jälkeen asunto alkoi oikeasti näyttää kodilta.

Joten kun yksi suomalaispelaaja tänään puhelimessa kysyi, miten olen kotiutunut, niin oli helppo vastata rehellisesti: ”Tosi hyvin.”

Muutoinkin kyse on varmaan vielä enemmän kuherruskuukaudesta kaupungin kanssa, mutta päivääkään en ole katunut sitä, että päädyin Montrealin tai Toronton sijaan tänne. Tosin Tim Horton’s-ketjun vankkumattomana kannattajana on pakko sanoa, että kyseisen kahvilaketjun heikko levinneisyys tänne Tyynen valtameren rannalle on järkyttävä miinus.

Kyllä, täällä sataa usein, mutta syysihmistä se ei juurikaan haittaa. Ja ehkä tämä ei ole sitä aidointa Kanadaa, jääkiekon sydänmaata, jossa jokaisen itseään kunnioittavan kirjeenvaihtajan pitäisi asua ja muidenkin skribenttien vähintään vierailla, mutta kyllä täälläkin jääkiekko vie jatkuvasti huomion kaikelta muulta.

Ja meikäläisen kaltaiselle parantumattomalle kulinaristille tämä kaupunki on taivas.

Kaiken kaikkiaan, on suht helppo uskoa, miksi Vancouver on niin monesti valittu maailman parhaimmaksi paikaksi asua. Vielä kun täällä olisi edes kourallinen parhaista suomalaisista kavereista ja ystävistä, niin kaupunki olisi täydellinen.

Mutta huolimatta parhaiden kavereiden puutteesta ja siitä, että todellakin olemme kaupungin kanssa vasta suhteemme alkutaipaleella, uskallan silti sanoa tätä kaupunkia kodiksi. Siis Tampereen ohella. Ja se on jo paljon.