Sanomisen pakko

Hyvä ystäväni ja kotimaisen blogosfäärin kärkijätkiin kuuluva, uuden kodin niin reaalimaailmassa kuin virtuaalisestikin löytänyt, Karhuherra on luonut hienon termin.

Sanomisen pakko.

En ihan tarkalleen tiedä miten termin kehittäjä itse asiansa ajattelee, mutta meikäläiselle se merkitsee sitä, että ei vain yksinkertaisesti voi jättää kertomatta asioita, jotka mietityttää, jotka painaa mieltä tai jotka haluaisi kansalle jakaa. Riippumatta siitä, haluaako joku niitä lukea.

Omalla työllä tai työmäärällä kehuskelu ei kuulu tyyliini, mutta sanonpahan vain, että viime aikoina on tullut laitettua ajatuksia word-tiedostoihin aikaimoisella tahdilla. Viimeisen kolmen tai neljän viikon aikana olen kirjoittanut reilut 200 000 merkkiä tekstiä. Ainakin kirjoitustyöläiset tietävät, että siinä on melkoinen määrä tekstiä.

Pari kertaa tuli jumi, sitä jäi vain tuijottamaan näyttöä, kun tekstiä ei tullut. Kirjoitustyöläiset tietävät, että näin voi joskus käydä. Mutta kunnialla siitä selvittiin.

Urakkaa jälkikäteen pohtiessa toivoo, ettei kenellekään työn tulosta tarkastelevalle tule mieleen, että nyt on ollut sanomisen pakko - siis negatiivisessa mielessä. Että on vain ollut pakko keinolla millä hyvänsä täyttää sivuja. Siitä nimittäin ei ole kysymys.

Enenemmänkin tässä kohtaa kyse on ollut sanomisen kunniasta. Olen edelleen liki päivittäin hämmästynyt siitä, missä olen ja mihin olen päätynyt. Pidän tätä pestiä edelleen parhaimpana ja kovimpana, mihin suomalainen jääkiekkotoimittaja voi päästä ja olen edelleen nöyränä siitä, että olen tänne päässyt.

Ja tiedän, että jos mopo lähtee keulimaan, niin koti-Suomesta tulee suht nopeasti palautetta, joka kyllä palauttaa Soliferin etupyörän tukevasti asfalttiin.

Ajoittaisista jumeista, luomisen tuskista ja "apua, se deadline on viikon päästä"-tunteista huolimatta olen työni jälkeen tyytyväinen, hippasen verran jopa ylpeä.

Tänä aamuna, kun heräsi ja napsautti kahvinkeittimen päälle, oli jotenkin tyhjä olo. Ei ollut pakko avata työhuoneen ovea, käynnistää läppäriä ja ryhtyä paukuttamaan (sivuhuomautuksena on sanottava, että meikäläisen tuntevat tietävät, että tapana on kirjaimellisesti paukuttaa, ikään kuin vanhaa Remingtonia käsittelisi).

Mitäs tässä pitäisi tehdä?

Noh, avasin television ja aloin katsella jääkiekkoa. Mitäpä sitä muutakaan. Frölunda-NY Rangers.

Parin viime viikon aikana yks sun toinen täkäläinen toimittaja on joko lehdessä, pressiboksissa tai Twitterissä tuskaillut ja ääneen valittanut harjoitusleirien pituutta ja puuduttavuutta sekä harjoituspelien turhuutta. Itse on pienessä mielessä ajoittain ollut samaa mieltä, mutta kun takaraivossa on jyskyttänyt kesken oleva urakka, on samanaikaisesti toivonut, että voisihan tämä vaihe kestää vielä viikon tai kaksi pidempään.

Nyt se on kuitenkin loppu. Urakka on valmis. Ja nyt voin olla kollegoiden kanssa samaa mieltä, drop the puck!

Työn jälki on kaikkien tarkasteltavana ensi tiistaista asti. Palautetta saa ja pitää antaa. Täällä, sosiaalisessa mediassa tai sähköpostissa. Soittaakin saa. Tarkoitus on herättää ihmisissä ahaa-elämyksiä ja tarjota uusia näkökulmia. Toivottavasti siinä onnistuttiin.