Se on siinä?

Jukka Jalonen osoitti eilen suuruutensa. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen maailmanmestarivalmentaja.

Se itsessään kertoo jo paljon. Ja on hatunnoston arvoinen suoritus. Absoluuttisen suuruutensa hän osoitti kuitenkin Ylen haastattelussa ottelun jälkeen. Kysymys ei tarttunut haparoiviin korviin, mutta vastaus jäi jyskyttämään meikäläisen takaraivoon kuin päänsärky monella duunarilla tänä aamuna.

”Tämä ei ole minun joukkueeni. Tämä on Mikko Koivun joukkue.”

Noin. Jo pelkästään tuosta kommentista Jalonen pitäisi ylentää suomalaisen jääkiekon ylipäälliköksi. Ikään kuin malliesimerkiksi kaikille kotimaisille kollegoille. Valmentaja, joka on vain muutamia minuutteja aiemmin saavuttanut jotain mitä kukaan suomalainen valmentaja ei ole saavuttanut, ei sorru pienimmässäkään määrin jumaltautiin.

Muutoinkin hän veti homman loppuun tyylillä. Ei sortunut suomalaiskansalliseen piikittelyyn, johon niin moni muu koutsi on vuosien varrella ryhtynyt. Varaa olisi tietysti ollut, median kohtelu oli ajoittain aika rankkaa.

Viime kädessä Jalonenkin kuitenkin ymmärtää kupletin juonen. Ei hän ole tyhmä. Median tehtävä ei ole olla mikään A-maajoukkueen sanansaattaja tai propagandan välittäjä. Se on Neuvostoliiton aikaista meininkiä.

Yhtä lailla Jalonen kuin hänen adjutanttinsakin tiesivät etukäteen mitä on pelissä. Tappio puolivälierässä olisi tiennyt varmasti potkuja, Norja-vapaalipun jälkeen paha nöyryytys Venäjältä olisi saattanut myös pistää valmentajan kilometritehtaalle.

Kumpaakaan ei nähty, ja paikalla olleiden kollegoiden viestien mukaan välierän jälkeen Jalonen oli rennompi kuin ehkä kertaakaan päävalmentaja-aikanaan, vaikka panokset olivat äärimmäisen kovat.

Yhdenlainen tavoite oli jo siinä kohtaa tullut täyteen. Loppu voitiin päästellä menemään rennosti.

Ehkä siinä oli myös yksi syy leijonien finaalin onnistumisille. Valmennusjohto tiesi asiansa, mutta ei liki paniikinomaisesti tuputtanut sitä pelaajille, vaan käytti pelisilmäänsä. Ikään kuin Torinossa 2006, jossa Suomi pelasi historiansa parasta jääkiekkoa. Tuolloin kultamitalit jäivät Saku Koivun katkenneen mailan päähän.

Mestaruus oli voitto Jalosen linjalle. Pelirohkeudesta on puhuttu nykyisen päävalmentajan aikana niin paljon, että luulisi jo jokaisen torpan mummonkin tietävän, mikä on leijonapelin onnistumisen syvin siemen.

Ja tämä joukkue, jos jokin, oli pelirohkea. Rohkeampi kuin yksikään suomalainen joukkue aikaisemmin. Mikael Granlund on synnynnäisesti Jalosen haluaman muotin kasvatti, mutta tässä turnauksessa todella moni muu näytti kasvaneen sen ajatusmaailman vaativiin saappaisiin.

Janne Niskala on tähän asti ollut jokaisissa arvokisoissa lähes kävelevä katastrofi, nyt Suomen aavistuksen tasapaksun puolustuksen kärkinimiä. Jarkko Immonen oli vielä JYPistä Venäjälle lähtiessään aavistuksen epävarma, epäkypsä kansainvälisiin peleihin. On helppo sanoa, KHL:n passiivinen pelityyli ei ollut se, mikä Immosta kasvatti. Vaan viime kädessä maajoukkueen ympärille tänä keväänä syntynyt pelirohkeuden ilmapiiri.

Se ilmapiiri, joka aikaisemmista Jalosen joukkueista on puuttunut. Niin Sveitsissä kuin Saksassakin koko meininkiä leimasi ahdistuneisuus.

Nyt siitä ei ollut tietoakaan. Yksikään suomalainen joukkue ei milloinkaan missään kansainvälisessä turnauksessa ole näin suvereenilla tavalla hallinnut kolmansia eriä, kuten tuo joukkue Bratislavassa teki. Pelirohkeuden tuputtaminen oli kolmen vuoden työn jälkeen tungettu selkäytimeen.

Mutta koska olen perusluonteeltani kyyninen paskiainen, otan nyt esille tämänkin asian. Miten tästä eteenpäin? Ruotsin joukkueessa oli, sanotaan se nyt vielä kerran, seitsemän kappaletta 90-luvulla syntyneitä. Suomella: kaksi.

Vaikka voiton hetkillä harva jaksaa elää kuin tässä päivässä, on helppo sanoa, että noiden seitsemän nuoren miehen varaan Ruotsi voi rakentaa joukkueensa vielä 15 vuoden päästä. Suomen runko on siinä kohtaa jo täysin muuta.

Ja mitä muuta se on? Sehän tässä huolestuttaa. Tuolloin 16 vuotta sitten Globenin uumenissa finaalin jälkeen Anaheim Mighty Ducks-lippalakki päässään pyöri 12-vuotias Mikko Koivu. Pelaaja, joka nyt johdatti kapteenina Suomen MM-kultaan. Tuon 83-syntyneiden ikäluokan jälkeen on ollut aavistuksen hiljaisempaa, vaikka Lauri Korpikoski pelasi päättyneellä NHL-kaudella lupauksia antavasti ja Sean Bergenheim on tämän pudotuspelikevään sensaatio.

Mikael Granlund on poikkeusyksilö. Luonnonoikku. Jani Lajunen on kv-tasolla kolmos- tai nelosketjun laatuduunari, joka voi omassa roolissaan kasvaa A-luokan pelimieheksi, mutta josta tuskin koskaan kehittyy maajoukkueen ykkösliidereitä.

Heidän, ja nyt loukkaantuneena olleen Sami Vatasen jälkeen edessä on ammottava tyhjiö. Lopullinen totuus Joel Armian suhteen on vielä näkemättä, mutta esimerkiksi U18-kisoissa hän jäi auttamatta jälkeen samanikäisistä ruotsalaishuipuista eikä paikalla olleiden mukaan esitys ollut edes vertailukelpoinen Granlundin tekoihin samassa turnauksessa aikaisempina vuosina.

Edellisen mestaruuden jälkeen jokaiseen niemeen ja notkoon rakennettiin jäähalli, mutta samaan aikaan joku nosti liitossa jalat pöydälle. Herkkyysiässä tuolloin olleen Mikko Koivun ikäluokan jälkeen suomalainen pelaajatuotanto on romahtanut dramaattisesti. Syyllisistä osa on edelleen liiton palkkalistoilla, suojatyöpaikoissa totta kai.

Ongelmat eivät ole kadonneet kolmessa viikossa yhtään mihinkään. Vaarana vain on, että ne yritetään nyt lakaista pöydän alle. Ja jo nyt apajille on astumassa haaskalinnut, ottamaan pois kunniaa niiltä, joille se kuuluu. Niin suomalaista, niin suomalaista.

Pinnan alla piilevät vaarat ja haaskalinnut eivät kuitenkaan ole 25 uuden maailmanmestarin ongelma. Kuten eilen eräs vuoden 1995-joukkueen jäsen yöllä finaalin jälkeen sano: ”ei se ole meiltä pois, että he voittivat.”

Tämä päivä ja nämä lähiviikot olkoot siis sankaritarinoiden kertausta, hehkutusta ja huumaa. Vuonna 1995 Suomi nousi lamasta maailmanmestareiden avustuksella. Historioitsijoiden tehtäväksi jääköt dokumentoida käykö nyt samoin. Kuvista ja viesteistä päätellen kaikki eväät on olemassa.